Riivattu kotikatsomo

Väkivalta on viime vuosina mennyt kauhuelokuvissa rujompaan suuntaan, tai ainakin se on lyönyt itsensä läpi entistä verisempänä myös isompien budjettien elokuviin. Sadistisen verimässäilyn lisäksi kauhugenressä elää silti edelleen vahvana myös yliluonnollisten pelotteluelokuvien lajityyppi, joka pyrkii väkivallan sijasta kauhistuttamaan yllättävillä väläyksillä ja nollasta sataan kiihtyvillä musiikeilla. Ensimmäisestä sadistisesta Saw-elokuvasta (2004) tunnetuksi tullut ohjaaja James Wan on kääntynyt tämän lajityypin puoleen uudessa kauhuelokuvassaan Riivattu (2010).

Riivatussa pariskunta Renai ja Josh Lambert muuttavat kolmen lapsensa kanssa isoon taloon. Ennen kuin perhe ehtii edes kunnolla asettua aloilleen, perheen poika Dalton vaipuu yhtäkkisesti kooman kaltaiseen tilaan. Daltonin tilan pitkittyessä hänet siirretään sairaalasta takaisin kotiin. Samaan aikaan talossa alkaa tapahtua pelottavia asioita, jotka säikyttävät etenkin Renain niin, että hän haluaa muuttaa pois. Perhe muuttaakin uuteen taloon, mutta pelottavat tapahtumat seuraavat heidän mukanaan.

Samanlaista tematiikkaa on viime vuosina esiintynyt esimerkiksi suosituissa Paranormal Activity -elokuvissa (2007, 2010, 2011). Riivatussa ei kuitenkaan hyödynnetä nykyään liiaksikin suosittua käsivarakuvausta, joka on keskeinen elementti Paranormal Activityssä, vaan perheen piina outojen voimien täyttämässä talossa on kuvattu perinteisin keinoin. Nopeat väläykset ja riipivät musiikit tuottavat paikoin sopiva karmivan tunnelman, mutta mitään kovin yllättävää tai etenkään innovatiivista elokuva ei tässä suhteessa tarjoa. Elokuvan itsekseen aukeilevat ovet ja oudoille taajuuksille eksyvät laitteetkaan eivät ole erityisen tuoretta kuvastoa kummittelukauhun saralla.

Tunnelma alkaa repeillä Lambertien paetessa uuteen taloon. Kuten monessa muussakin samantyylisessä elokuvassa tunnelmallisen alamäen aiheuttavat paikalle kutsutut henkimaailman asiantuntijat. Nörttimiesten pääasiassa kotitekoisten lelujen avulla toimiva haamujengi olisi vielä ihan hauska juttu, mutta valitettavasti tiimiin kuuluu myös meedio. Ja kuten elokuvissa yleensäkin, meedion virkaa hoitaa Riivatussakin kansalaisopiston kuvataidekurssilta revityn näköinen vanha nainen.

Meedioita on hyödynnetty kummitteluelokuvissa Poltergeistista (1982) Orpokotiin (2007) asti, eikä aiheelle ole tällä välillä tehty mainittavaa nuorennusleikkausta, vaikka syytä varmasti olisi. Riivattukin tipahtaa valitettavaan meediokuoppaan, eikä elokuva kykene enää sen jälkeen kunnolla pelastautumaan laahaavan kliseen ikeestä. Elokuvan loppupuolella yritetään vielä viedä kerrontaa surrealistisempaan suuntaan. Toiseen todellisuuteen sijoittuvassa lopussa onkin ilahduttavaa yritystä persoonallisempaan kerrontaan, mutta kohtaukset jäävät silti harmittavasti hakemaan muotoaan pelottavan ja hassun välille.

Yliluonnollisiin olentoihin tukeutuvissa kauhuelokuvien yleisenä ongelmana on, että pelon kohteet ovat usein pelottavia vain niin kauan, kun niitä ei näytetä kunnolla. Näin käy myös Riivatussa, jossa tärkeimmän pelon kohteen karnevalistinen ulkoasu, eikä nyt valitettavasti puhuta mistään Pennywise-pellestä, saa viimeisetkin pelonrippeet luikkimaan pakosalle.