Memento kotikatsomo

Memento on omalla tavallaan marginaalielokuvan voitto. Sen kaupallinen menestys antaa toivoa, että portit aukenisivat helpommin myös muille valtavirrasta poikkeaville teoksille. Muistin ja minuuden ongelmaa on ruodittu hartaasti ennenkin, vaikka lupaavan Christopher Nolanin toinen ohjaustyö saattaakin antaa sellaisen ensivaikutelman, että se on poikkeuksellinen kokeilu. Päinvastoin, elokuva nojaa vahvasti rikosjännärin perinteisiin vaimonsa murhaajaa epätoivoisesti etsivästä antisankarista. Mutta millä kerronnan tyylillä! Siitä riittää annosteltavaa useampaankin katsomiskertaan piintyneellekin noir-diggarille.

Ensikatselulla vaikutelma on aluksi hämmentävä. Lähimuistinsa menettänyt päähenkilö ei kykene muodostamaan uusia muistoja. Tarina käynnistyy loppukohtauksesta ja alkaa sen jälkeen paljastamaan palapelinsä osia kiusallisen kiemuraisesti kohti alkupistettä. Katsoja ei tiedä australialaisen Guy Pearcen tulkitsemasta päähenkilöstä sen enempää kuin päähenkilö itse. Nyt etsitään vaimon murhaajaa ja kaikki johtolangat on tatuoitu päähenkilön kehoon tai tallennettu polaroidfilmille ja muistiinpanoihin. Kun ei kerran muistiin voi luottaa, niin voiko tatuointeihin tai kuviin tai hajanaisiin raapustuksiin. Jos ne johtavatkin vain väärille jäljille, kun muisti ei enää kerro millaisessa tilanteessa ja kenen vaikutteesta ne on tallennettu. Päähenkilön ainoa vaikutin on kostonhimo. Itse asiassa se on elämän tarkoitus. Kuinka tervetullutta onkaan näin ahdistuneesti motivoituneen antisankarin katkera, takaperoinen kärsimysnäytelmä digitaaliefekteillä lastatun rytinäviihteen seassa!

Vaikka katsoja elää joka hetken päähenkilön ahdingossa, samastumista on vaikea synnyttää. Juonen haasteet ovat liian suuret, taulu tyhjenee vähän väliä. Onko päähenkilö oikealla asialla vai onko koston tie ottanut jossain vaiheessa tykkänään väärän polun? Harvoin menneisyys on filmillä ollut yhtä pelottavaa, kun katsoja ja päähenkilö kulkevat käsi kädessä taaksepäin suuressa kysymysten kierteessä. Lähimuistinsa vaimonsa murhan jälkeen menettänyt entinen vakuutustarkastaja ei ole sinut nykyisyyden tai minuutensa kanssa. Murhan lisäksi elokuvan taustatarinassa kulkee myös päähenkilön toinen tärkeä muisto, kun hän entisessä työssään joutui punnitsemaan lähimuistinsa menettäneen henkilön taudinkuvan todellisuutta. Lopussa nurkkaan ahdettu nykyhetki yhdistyy surullisen muiston kanssa toistaan täydentäväksi teemaksi ihmisen minuuden murenemisen murheellisuudesta.

Jossain määrin Memento muistuttaa Brian Singerin Epäiltyjä, jossa myös katsojaa jallitettiin mennen tullen. Perustavanlaatuisen kysymyksen voi esittää kummankin elokuvan sisällöstä. Kuinka pintakultaiseksi se jää melkein täydellisyyteen hiotun muodon rinnalla? Jääkö käteen vain elokuvan tekijän itsetietoinen tyylittely katsojan käsityskyvyllä ja tunteilla. Riittääkö pelkkä välinpitämätön ja temppuileva palapelin purkaminen? Viileä suhtautuminen syö inhimillisyyttä ja todellista kommentointia ihmisyyden nurjista puolista, joihin film noirin klassikot taas pureutuvat hyytävästi luita ja ytimiä myöten. Mutta toisaalta ehkä kylmyys ja tunteettomuus kuvastavatkin parhaiten nykypäivää. Joka tapauksessa Nolanin elokuva on nyky-noirin merkkiteoksia ja sen perusteella brittiohjaajalta on odotettavissa todella paljon. Elokuva tarvitsee elääkseen luovana taiteena Hollywood-tuotannolle kintaalla viittovia lahjakkaita ja innovatiivisia mutta perinnetietoisia vastavirtaan kulkijoita, jotka luottavat persoonallisiin näkemyksiinsä.