Memento valkokangas

Cristopher Nolanin kirjoittama ja ohjaama Memento on b-filmin parhaisiin perinteisiin kytkeytyvä trilleri. Se on taiteellisesti tinkimätön, ilahduttavan yksinkertaisen perusideansa läkähdyttävällä kekseliäisyydellä loppuun asti piiskaava, halvalla tehdyn oloinen helmi.

Mementon päähenkilö on Guy Pearcen näyttelemä Leonard Shelby, joka on menettänyt lähimuistinsa. Leonard-parka muistaa elämänsä ennen vaimonsa raiskausta ja murhaa. Traumaattisen tapauksen jälkeen miehen aivot eivät tallenna uutta informaatiota. Leonard ei tiedä kauanko tapauksesta on, eikä liioin tunnista viisi minuuttia sitten jututtamiaan ihmisiä.

Leonard tietää vain haluavansa tappaa vaimonsa murhaajan. Tämä vahva motivaatio on auttanut kehittämään tapoja selvitä arjesta. Leonard ottaa polaroideja tapaamistaan ihmisistä, piirtelee karttoja, kirjoittaa tärkeät asiat heti muistiin. Tärkeimmät elämänohjeet hän tatuoiduttaa iholleen.

Älä luota kehenkään

Katsojaa voi kuvitella olevan vaikea saada samaistumaan Leonardin tapaiseen yhden ajatuksen antipersoonaan. Nolanin valitsema kerrontastrategia, jossa katsojalle näytetään ensin tarinan käsittämättömältä tuntuva loppu, toimii yllättävän hyvin. Kun tarina keritään muutenkin ikään kuin takaperin, pysyy katsoja pitkään hiukan Leonardin kaltaisesti hämillään, vainoharhaisena ja epätietoisena. Piinallisen pienissä sykleissä lisääntyvä tietoisuus tapahtumien kulusta saa Leonardin tavoin epäilemään kaikkia elokuvan henkilöitä, salaperäisestä Nataliesta (Carrie-Anne Moss) vielä epäilyttävämpään Teddyyn (Joe Pantoliano).

Nolanin elokuvan suurin vahvuus on auringontarkka rytmitys. Sinänsä yksinkertaista juonta ei missään vaiheessa jää liikaa aikaa pohtia, mutta toisaalta takaperoistarinaa pystyy koko ajan vaivatta seuraamaan. Ainoat miinukset Mementolle tekee mieli antaa ehkä lopulta liian paljon selvittävistä loppuminuuteista. Tällä tavoin kiusaavan elokuvan olisi suonut jättävän vielä nakertavamman epätietoisuuden siitä, kuka muisti mitä ja kuinka tarkasti.

Kyllä Memento tällaisenaankin tosin melkoisen disorientaation valtaan jättää. Sen kauhukuvissa yhdistyvät ne kaksi keskeisintä, läheisimmälle tehtävä väkivalta ja toisaalta oman identiteetin hukkaaminen. Viime vuosien paranoiatrillerien vyöryssä Memento on henkilökohtaisimpia ja satuttavimpia. Se pelaa ydinperheen ja pääkopan sisällä samantapaisilla motivaatioden jälkimodernin epäselvyyden ja muistamisen taidon katoamisen peloilla kuin avoimemmin poliittiset Salaiset kansiot tai Conspiracy.comit. Mementoa voi myös pitää pisteliään ajankohtaisena kommenttina amerikkalaisviihteelle ja sikäläiselle yhteiskunnalle tyypilliseen silmä silmästä -mentaliteettiin. Vaikka kaiken muun unohtaisi, ja haluaisikin unohtaa, kostoa ei milloinkaan.