Tapahtui tosielämässä: sitä naista en unohda koskaan

Natsit ja syyllisyysdraama on kelpo yhdistelmä, joka kantaa yleensä aina pitkälle Oscar-gaalaan asti. Niin kävi samannimiseen kirjaan perustuvalle The Readerillekin, josta Kate Winslet nappasi parhaan naisnäyttelijän pystin roolisuorituksestaan Hanna Schmitzinä, entisenä SS-vanginvartijana, jolla oli moniulotteinen tausta ja häpeällinen salaisuus, joka oli vapauttakin arvokkaampi.

Winsletin roolisuoritus on kelpo suoritus, mutta The Readerin todellisessa pääosassa on aiheellisen ja aiheettoman syyllisyydentunteen kanssa painiskeleva sodanjälkeisen Saksan kansa, jonka on väkisinkin mietittävä suhteensa lähihistoriaan. Tämä konflikti henkilöityy Michael Bergiin (nuorena erinomainen David Kross, vanhana Ralph Fiennes).

The Reader15-vuotias Berg törmää sattumalta noin nelikymppiseen Hanna Schmitziin ja aloittaa tämän kanssa kiihkeän, romanttisen seksisuhteen, jota kuvataan varsin estottomasti. Kuten kuka tahansa tuonikäinen nuorimies olisi, myös Berg on innoissaan kokiessaan ensimmäiset kertansa kokeneemman naisen kanssa. Ajatusleikkinä voi tosin pohtia, olisiko elokuvan sukupuolijakoa voitu kääntää ilman sen keskeisen sanoman vääristymistä. Ei luultavasti olisi, sillä niin sanottu tasa-arvohan ei yleensä juuri miesten kohdalla toteudu. Voi sitä femakkohuutoa ja namusetähysteriaa, jos 15-vuotiasta koulutyttö-roolihahmoa olisi kuvattu alasti ja alapää paljaana, nelikymppisen vanhan natsiäijän viettelemänä.

Ensirakkauden huuma katkeaa tylysti, kun Schmitz katoaa jälkeä jättämättä. Vuosia myöhemmin lakia opiskeleva Berg törmää Schmitziin jälleen, jälkimmäisen ollessa syytettynä oikeudenkäynnissä sodanaikaisista keskitysleirivankien murhista. Schmitz kokee vain tehneensä velvollisuutensa, ja esittää tuomarille kysymyksen ”mitä itse olisitte tehnyt?” The Readerin oleellinen pointti on siinä, että se ei esitä tähän kysymykseen vastausta, ainakaan sitä tavallista patenttivastausta natseista pahoina demoneina. Vastausten etsiminen jää katsojalle, jonka on ajateltava asiat halki itse.

LukijaSchmitzin hahmokin on melkein kuin kuka tahansa tavallisen länsimaan kansalainen, joka tekee sen minkä muutkin tekevät. Schmitz tuntee ja rakastaa siinä missä muutkin – kuten ne ihmiset, jotka hän passitti sodan aikana kuolemaan. Väinö Linnaa lainatakseni, ”pelkkä sattuma lähdössä ratkaisee, kummalta puolen ristikkoa katsellaan.” Hurskastelulle ei ole sijaa, sillä valmiita vastauksia ei ole. Kenestä tahansa missä maassa tahansa voisi tulla vastaavan koneiston osanen.

Schmitzillä on kuitenkin oma, henkilökohtainen ja häpeällinen salaisuutensa, jonka hän pitää omana tietonaan tietoisena, että se tuomitsee hänet elinkautiseen. Hanna Schmitz ei nimittäin osaa lainkaan lukea ja kirjoittaa. Schmitz on paennut ja vältellyt asiaa koko elämänsä, ja vapautuu henkisistä rajoituksistaan vasta fyysisesti rajoitettuna, elinkautissellissä. Itse lukeminen sen sijaan, että kuuntelisi muiden lukemista, on kaunis metafora itsenäisen ajattelun ja henkisistä kahleista vapautumisen puolesta.

Kauniisti kuvattu ja leikattu elokuva on kokonaisuutena monin paikoin osiensa summaa suurempi, monitahoinen ja ajatuksia herättävä a-luokan draama. Teos on tyylikäs kunnianosoitus elokuvan valmisteluissa ja teossa mukana olleille Anthony Minghellalle ja Sydney Pollackille, joista kummastakin aika jätti ennen elokuvan valmistumista.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,2 / 16 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com