Lou Reed's Berlin kotikatsomo

Lavamusiikkiesityksen muuttaminen täysipainoiseksi elokuvakokemukseksi on tunnetusti vaikea tehtävä olipa kameran kohteena sitten baletti, popyhtye tai sooloesiintyjä. Harvat kunnon onnistumiset jäävät siten helposti mieleen. Valitettavasti Julian Schnabelin Berlin ei kuulu niihin, vaikka lajityypin tasoon nähden kohtuullinen onkin.

Vuonna 2006 Lou Reed esitti ensimmäistä kertaa livenä vuoden 1973 klassikkoalbuminsa kappaleet Brooklynissa viidessä konsertissa, joiden materiaalista elokuvan konsertti on koostettu. Aikoinaan synkkäsävyiselle levylle ei julkisuudessa annettu sen ansaitsemaa arvoa. Kulttisankarista maineeseen kimallusrockvaikutteisella, musiikillisesti varsin erimuotoisella Transformer-levyllään nousseelle Reedille levy sitä vastoin oli ilmeisen tärkeä. Niin kuin myös lukuisille sen ihailijoille läpi vuosikymmenten.

On vaikea kuvitella sopivampaa ohjaajaa elokuvalle kuin Reedin tavoin New Yorkissa syntynyt ja tätä kymmenkunta vuotta nuorempi Schnabel. Kuvataiteilijana, valokuvaajana ja myöhemmin elokuvantekijänä tunnettu mies tuntee kuvattavansa ja maailman, josta hän tulee. Yksi yhdistävä piirre on Reedin varhainen tukija Andy Warhol, joka omisti Schnabelin tekemän muotokuvan itsestään. Julian Schnabel on siis ilmeisesti yksi niistä Reedin Velvet Underground -yhtyeen alkuperäisistä ihailijoista, joiden elämänuraan yhtye vaikutti ratkaisevasti.

Reedin estetiikka on newyorkilaisen avantgarden hengessä lakonista ja välistä jopa minimalistista. Tämän perinteen valokuvapohjaiset visuaaliset tuotokset tunnetaan suorasta, koristelemattomasta katsojan puhuttelusta – stereotyyppisesti tummanpuhuvien hahmojen suorasta tuijotuksesta linssiin. Berlinin ohjaaja ei tällaista tyyliä elokuvassaan noudata. Antoni Gaudia nuorena ihaillut Schnabel antaa kameran kierrellä lavalla esityksen yksityiskohtia etsien ja liian usein kokonaisuuden kadottaen. Karkeat, amatöörivideoijaa mukailevat zoomaukset ja käsivarakameran omaisuus tuntuvat teennäiseltä rosoisuuden hakemiselta ja vain rasittavat katsomiskokemusta.

Warholista ja Velvet Undergroundista muistuttavat vain taustalle heijastetut, ohjaajan tyttären tekemät elokuvat. Perinnettä noudattavat abstraktit kuvat toimivat hyvin, mutta albumin epäonnista parisuhdetarinaa kuvittavat kohtaukset ovat jotenkin tuskastuttavia. Ehkä kyse on vain siitä, että kuulija kuvittaa mielessään tarinaa väistämättä itse, ja samoin kuin kirjallisuusfilmatisointi on lopputulos tuomittu sillä tasolla epäonnistumaan jonkun muun mielikuvien kuvittajaksi.

Konserteissa Lou Reed on kohtuullisen hyvässä vedossa ja säestäjät ovat varmoja ammattilaisia. Hän näyttää jopa eläytyvän kappaleisiinsa jonkin verran, mikä voi joissakin laulajan vannoutuneissa ihailijoissa herättää harmiakin, onhan anonyyminä popsäveltäjänä aloittanut Reed tunnettu ja kiinnostavimmillaan vieraannuttavassa, laulaja-lauluntekijätyylille kaukaisessa tavassaan ottaa etäisyyttä lauluihinsa – ääritapauksissa mies on lavalla ruhjonut kappaleitaan kuin esittäisi loppuun kuluneita standardikappaleita kympin tuntipalkalla.

Lou Reed on pysynyt mukana musiikkielämässä 1960-luvun alkupuolelta vaihtelevalla menestyksellä. Nykyään hän tietysti on pitkälti kanonisoitu hahmo, joka on lähestynyt valtavirran suosiota ehkä siksikin, että hänen laulujensa aiheet eivät enää ole vain kaukaisten suurkaupunkien reunailmiöitä. Julian Schnabelin elokuva esittelee miehen joka on pehmentynyt ikääntyessään ja maailman kovetessa. Pelkästä nostalgisoinnista ei kuitenkaan ole kyse, muutama riitasointu hänellä vielä lienee varastossa.