Billy Elliot the Musical Live kotikatsomo

Vuonna 2005 ensiesityksensä saanut Billy Elliot -musikaali todistaa, että lavamusikaalit löytävät vieläkin yleisönsä. Ympäri maapalloa esitetty produktio on vajaassa kymmenessä vuodessa ehtinyt kerätä ympärilleen valtavan suosion. Blu-raylla nähtävä versio Billy Elliot the Musical Live on taltiointi Lontoon West Endilla viime vuonna esitetystä juhlanäytöksestä.

Musikaali pohjautuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 2000. Stephen Daldryn ohjaamassa brittidraamassa nuori työläisperheen poika Billy Elliot unelmoi urasta balettitanssijana. Esteenä kuitenkin toimivat oman perheen ja yhteisön ehdottomat asenteet harrastusta kohtaan. Historiallisen kehyksen elokuvalle asettaa Britanniassa 1980-luvulla alkaneet kaivostyöläisten kiihkeät lakkoillut. Toimeentulon kanssa rimpuilevan työläisperheen kautta peilataan luokan, perheen ja sukupuolen kysymyksiä.

Puhutteleva kokonaisuus on taipunut musikaalimuotoon ammattitaitoisen työryhmän tukemana. Tekstin ja laulujen sanat on loihtinut elokuvan käsikirjoittajana toiminut Lee Hall, musiikki on brittiläisen pop-legenda Elton Johnin käsialaa ja juhlanäytöksen ohjauksesta vastaa puolestaan Daldryn itse.

Musikaali ei tyydy jäämään elokuvaversion kalpeaksi lavakopioksi. Ilmaisuvoimainen teatteriesitys on särmikkäämpi ja tunteissa voimakkaampi. Hiljainen ja vaitonainen draama sisältää nyt ison annoksen tervetullutta huumoria ja heittäytymistä. Ylilyöntejä ei tarvitse pelätä, sillä lajityyppi antaa tässä suhteessa hyvin paljon joustovaraa.

Tämä näkyy myös hahmojen tasolla. Teoksen päähenkilö saa kaivattua lihaa luidensa päälle. Laulun ja tanssin kautta hahmon persoonasta löytyy kosketuspintaa, joka elokuvassa jäi vain nimelliselle tasolle. Tästä on hyvänä esimerkkinä Elliotin suhde edesmenneeseen äitiinsä, joka tuntui filmatisoinnissa lähinnä sivuhuomiolta.

Erityisarvoista onkin esiintyjien ja musiikin vuorovaikutus. Erityisesti tanssiin painottuva teos hyödyntää kehon kieltä laaja-alaisesti, ja Peter Darlingin suunnittelemat koreografiat kertovat hahmoista ja tapahtumista melkeinpä enemmän kuin kirjoitettu pohjateksti. Tanssinumerot ovat upeaa katsottavaa, mutta vaativat myös esiintyjiltä paljon niin fyysisesti kuin taidollisesti. Onneksi väsymistä ja hutiaskelia ei kuitenkaan pahemmin näy.

Lauluosuudet poikkeavat hieman perinteisestä lavamusikaalista. Suuria nostatuksia tai pitkiä loppuvenytyksiä ei pahemmin kuulla, eikä niitä oikeastaan jää kaipaamaan. Monotonisuudesta ei kuitenkaan ole kyse. Elton Johnin säveltämä musiikki löytää paikkansa niin kuorovoittoisina marssilauluina kuin herkkinä sooloesityksinä. Välillä painopiste irtautuu lähes vaudevillemäiseksi ilotteluksi, mikä tuo sopivasti väriä arkisen harmauden keskelle.

Vaikka Billy Elliot onkin pääosin hyvin laulettu, niin tekninen tyylipuhtaus ja täydellinen vire ovat näytelmässä toissijaisia. Oleellisempaa on tunteiden välittäminen ja draaman kannattelu, eikä niinkään virheetön suorittaminen. Kyse on laulavista näyttelijöistä eikä näyttelevistä laulajista.

Näyttelijätyö on West Endin tyylin mukaisesti verrattain korkeatasoisia. Lapsinäyttelijät tekevät ikäisekseen esimerkillistä työtä ja kokeneemmat esiintyjät komppaavat ammattitaitoisesti. Erityisesti baletinopettajaa esittävä Ruthie Henshall ja Elliotin yksinhuoltajaisää esittävä Deka Walsmley loistavat rooleissaan.

Julkaisu kärsii tietenkin tallennemuodon perusongelmista, sillä valikoidut kuvakoot ja -kulmat eivät ole osa teatterin kieltä. Suomalaisissa elokuvateattereissa viimeaikoina yleistynyt ”Event cinema” on toki hieno tapa tuoda esityksiä laajemman yleisön ihasteltavaksi, mutta tästäkin huolimatta kyse on aina aidon teatterielämyksen epäpuhtaasta jäljittelystä.

Tämän sanottuani totean myös, että Brett Sullivanin ohjaama taltiointi on yksi parhaimpia näkemiäni. Kuvien rytmi on sopusoinnussa esityksen kanssa ja kuvavalinnat ovat tarkkaan harkittuja. Juhlaesityksen tunnelma sekä lavalla että yleisössä välittyy niin hyvin kuin se tällaisissa tapauksissa vain on mahdollista.

Billy Elliot on esimerkki siitä, miten taidemuodot nykymaailmassa ruokkivat toisiaan. Adaptaatiovirtaus teatterin ja elokuvien välillä on alkanut voimistua kumpaankin suuntaan, ja yhä useampi filmatisointi päätyykin lavamusikaalimuotoon. Kyynisempi voisi väittää tätä sisällön köyhtymiseksi. Alan elävä legenda Stephen Sondheim on sanonut, että tuttuihin aiheisiin pohjautuvat musikaalit ovatkin lähinnä kaupallisia turistimagneetteja. Väite ei ole täysin tuulesta temmattu.

Toisaalta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Billy Elliot on joka suhteessa elokuvaversiotaan kypsempi, täyteläisempi ja kokonaisvaltaisempi teos. Sitä tekemässä ollut ryhmä on nähnyt tarinan potentiaalit musikaalissa ja toteuttanut ne. Lopputulos on suurten tunteiden airut, joka mykistyttää ja ihastuttaa. Huumaavaa immersiota parhaimmillaan.