X-Men valkokangas

En keksi mitään keinoa, jolla tätä elokuvaa voisi vielä parantaa. Se tekee X-miehille saman, minkä Jurassic Park teki dinosauruksille: se herättää mahdottoman henkiin. X-Men ei nimittäin tunnu fantasiaelokuvalta. Pääosissa esiintyvien mutanttien yliluonnollisimmatkin kyvyt vaikuttavat pikemminkin realistisilta kuin taianomaisilta tässä visuaalisesti erittäin näyttävässä elokuvassa.

X-Men ei kuitenkaan ole pelkästään väline tuoda sarjakuva kankaalle. Vaikka elokuva nostaa innoituksensa ja voimansa graafisesta edeltäjästään, se myös pyrkii pistämään esikuvaansa paremmaksi. Tämän pyrkimyksensä se heittää vitsinä: kun Wolverine, ryhmän uusi tulokas, valittaa mustien nahka-asujen tyylittömyydestä, Kyklooppi kysyy pitäisikö tämä enemmän keltaisista trikoista. Ei siis enää valituksia katsomonkaan puolella alkuperäisten univormujen puuttumisesta!

Myös ryhmän naishahmot saavat tulkinnan, joka karttaa sarjakuvan pahimpia karikoita. Liekö piirtäjä John Byrneä piinanneet Stormin afrikkalaiseen etnisyyteen liitetyt stereotypiat alkukantaisesta seksuaalisuudesta? Sillä milloin Storm ei kesken seikkailujen äkkiä innostunut riisumaan vaatteitaan pulahtaakseen vaikkapa virvoittavaan kylpyyn, niin ainakin jonkun superroiston isku leukaan tapasi pudottaa niin Stormin kuin Phoenixinkin nelinkontin lattialle, takapuoli pystyssä. Ryhmän miesjäsenet puolestaan kiertyivät aivan toisenlaisiin asentoihin. Kavereiden kanssa sitten ihmeteltiin sitä estetiikkaa. Tietty annos beibalismia on tarjolla nytkin Famke Janssenin (esittää Jean Greytä) ja Halle Berryn (Storm) hahmoissa, mutta siivosti.

Pelkkää ilakointia tämä teos ei kuitenkaan ole. Jo alkunuotti on vakava: tarinan aloittaa mutainen näkymä keskitysleiristä, jossa näemme Magneton (Ian McKellen) lapsuuden lopun. Mieleen muistuu ohjaaja Bryan Singerin edellinen elokuva Mallioppilas, ja joku voikin kysyä, mitä tekemistä tällaisilla näyillä on action-sarjikseen perustuvassa rainassa? Kuitenkin tämä aloitus on avain Magneton motivaation ymmärtämiseen: tällä kertaa pahiskin on kokenut kovia eikä kerrankin haluakaan vain yksinkertaisesti tuhota maailmaa. Samalla aloitus alleviivaa X-Menin psykologista vakavuutta ja kunnianhimoisuutta niin elokuvana kuin lehtenäkin: jenkit joskus kutsuvat sarjakuvaa "graafiseksi romaaniksi", ja juuri sellaisen korkeakulttuurisen assosiaation X-Men parhaillaan ansaitseekin.

Juonihan on tietenkin X-sarjisten tasoa, ja kuitenkin se mielestäni on tässä (sarjan ensimmäisessä?) elokuvassa vain tekosyy esitellä hahmot. Ja siinä tämä Bryan Singerin kirjoittama tarina nousee koskettavuudessaan helposti sarjiksen yläpuolelle: tarina lypsää voimansa siitä skitsofreenisesta suhteesta, joka mutanteilla on omiin supervoimiinsa: ne ovat kirous pikemmin kuin siunaus, pysyvä este normaalin elämän tiellä, mutta toisaalta ne ovat pelastaneet usein persnahan...

Wolverine nousee psykologiseksi keskukseksi, ja tästä hahmosta on löydetty traaginen puoli, jota ei aina ole onnistuttu korostamaan sarjakuvassa. Eräs ystäväni luonnehti vuosia sitten suhdettaan Wolverineen seuraavasti: "Mä tykkään Wolverinesta. Se polttaa sikareita, juo bisseä ja tappaa ihmisiä." Niinpä niin. Mutta tässä elokuvassa valokeilaan nousee Wolverinen kova osa, karikkoinen tie Kanadan hallituksen koe-eläimestä kulkuriksi, häkkitappelijaksi, Magneton riistaksi ja lopulta X-mieheksi. Joukkion ryhmädynamiikka käytetään hyväksi loppuun saakka. Ryhmä muodostaa kivuliaita kaksikkoja ja kolmiodraamoja niin vaivattomasti, että tästä olisi oppimista saippuasarjojen käsikirjoittajilla.

Matrixin takaa kurkistavat Wachowskin veljekset kertoivat ennen oman elokuvansa ensi-iltaa lukeneensa muksuina Ihmenelosia, Kostajia ym. Marvelin kustantamia sarjakuvia. Herrat olivat kuitenkin pettyneitä siihen, ettei elokuvakangas ollut koskaan tarjonnut yhtä fantastisia taistelukohtauksia kuin esimerkiksi piirtäjä Jack "the king" Kirby. Missä ovat oikeat koukut, jotka lähettävät vastustajan tiiliseinän läpi? Missä hemmo, joka pelaa futista säiliöautoilla? Matrixin piti vastata haasteeseen, mutta eihän siinä Marvel-maailma herää henkiin - siinähän on "vain" kung fua, olkoonkin suoraan Hongkongista. X-Men taas ei tuota tässäkään suhteessa pettymystä.

Lopuksi pieni parafraasi eräästä Phoenixin ikimuistoisesta repliikistä. Se menköön viestiksi niille, jotka ovat takavuosina luulleet uskollisesti tai vakuuttavasti herättäneensä henkiin Marvelin muita hahmoja: Hulkin, Hämähäkkimiehen, Bladen... Näin se menee: "Puhuit kerran hyvästä elokuvasta. Pieni mies... et tunne noiden sanojen merkitystä!"