Bohemian Rhapsody kotikatsomo

Queenista kertova Bohemian Rhapsody oli viime vuoden suuria elokuvamenestyksiä, Suomessakin se oli vuoden kolmanneksi katsotuin elokuva. Suosittu elokuva jakoi myös mielipiteitä. Faktavirheet ja bändin tarinan oikominen olivat liikaa osalle faneista ja rockpuristeista. Huimiin katsojamäärin tällä ei ollut vaikutusta. Queenin musiikki ja helposti lähestyttävä kerronta takasivat suosion.

Bohemian Rhapsodyn elokuvakerronnallinen jouhevuus on jopa hieman yllättävää, sillä ohjaaja Bryan Singer sai potkut kuvausten loppuvaiheessa ja Dexter Fletcher (Rocketman-elokuvan ohjaaja) hoiti projektin maaliin. Ohjauskrediitti on kuitenkin annettu yksinomaan Singerille. Elokuvallinen lopputulos kantaa ohjaajaongelmista huolimatta.

Ikimuistoiseen Live Aid -konserttiin kulminoituva elokuva kertoo yhtyeen tarinan mukaansatempaavasti. Musiikille sekä keikkaesiintymisille on annettu hyvissä määrin tilaa, mikä saa yli parintuntisen elokuvan rullaamaan sujuvasti eteenpäin.

Queenin yli kaksikymmenvuotisen taipaleen ahtaminen parituntiseen elokuvaan on vaatinut paljon sovittamista. Fanien ja rockpuristien ärtymykseen on helppo yhtyä, sillä siinä määrin paljon muun muassa yhtyeen alkutaivalta oiotaan. Elokuvan luomassa mielikuvassa bändi nousee varsin nopeasti perustamisensa jälkeen suurmenestykseen albuminsa Nigt at the Operan myötä. Tosiasiassa bändi oli tätä ennen tehnyt jo kolme levyä ja kiertänyt vuosia, mikä oli aikanaan rockbändeille hyvin tyypillistä. Lähes kaikki 1960- ja 1970-luvun suuret rockbändit kulkivat pitkän ja keikkavoittoisen tien ennen menestystään. Ne olivat usein myös juuri ne vuodet, jotka hioivat bändien musiikista niin mestarillista kuin se tuona aikana oli. Tämä ulottuvuus tuntuu nykyisestä populaarimusiikista lähes kokonaan kadonneen.

Elokuvakerronnan näkökulmasta oikominen on ollut ymmärrettävää. Bändin alkuvaiheet ja tie menestykseen olisivat olleet kokonaan oma elokuvansa. Nyt tunnetusta bändistä on haluttu tehdä sen musiikkia palveleva elokuva, jonka tarina on enemmän alisteinen sujuvalle kerronnalle kuin todellisuudelle. Näytelmäelokuva onkin aina, myös todellisiin tapahtumiin perustuessaan, fiktiota, sepitettä. Sitä ei pidä katsoa dokumenttina.

Bohemian Rhapsodylla on ansionsa. Teknisenä tuotantona se on onnistunut, ja tätä varten tehtyä työtä tallennejulkaisun lisämateriaalit valaisevat varsin perinpohjaisesti. Elokuvana Bohemian Rhapsody lienee monelle nostalginen paluu menneeseen aikaan, jolloin kaikki ei ehkä ollut paremmin, mutta ainakin populaarimusiikki oli parempaa kuin nykyään. Ja kun tämän nostalgian vietäväksi malttaa antautua, elokuva vie mennessään.

Musiikkiin nojaavan näkökulmansa kautta elokuva pureutuu monia muita bändi- ja artistielokuvia enemmän musiikin tekoprosessiin, siihen mistä varsinainen asia eli musiikki on ammennettu ja miten se on synnytetty. Musiikin aitoudella oli painoarvonsa myös toisessa viime vuoden menestyneessä musiikkielokuvassa A Star Is Born. Kummastakin elokuvasta on havaittavissa tiettyä vastareaktiota nykymusiikin keinotekoisuudelle.

Tällä on oma arvonsa varsinkin nuorempien sukupolvien kannalta, sillä heidän tietoisuutensa populaarimusiikista tuntuu nojaavan lähinnä laulukilpailuihin, YouTuben tähdenlentoihin ja striimauspalveluiden yksittäishitteihin. Markkinaehtoisesti tuotettua musiikkia, ilmiöartisteja ja yksittäishittejä on toki ollut läpi populaarimusiikin historian, mutta niiden kaiken alleen peittävä vaikutus on nykyään menneitä vuosia hallitsevampaa. Oli rohkaisevaa havaita, miten musiikillista alkutaivaltaan hapuilevalle varhaisnuorelle Bohemian Rhapsodyn katsominen oli avartava kokemus. Nykynuorelle on musiikillisesti sivistävää jo se, että urheilukatsomoista tutulle yhteisrenkutukselle "We will rock you" on musiikillinen historiansa.

Bohemian Rhapsodysta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta jos elokuva tekee aitoa rock-musiikkia nuoremmille sukupolville yhtään tutummaksi, on se onnistunut ainakin jossain tärkeässä. Musiikin puolesta puhumisessa.