X-Men valkokangas

Sarjakuvan sovittaminen valkokankaalle ei ole yksiselitteisen helppoa. Sarjakuvan taianomainen maailma ei läheskään aina herää henkiin oikeiden näyttelijöiden ja lavasteiden myötä. Tim Burtonin Batman (1989) on oiva esimerkki siitä, miten tällainen sovitus voi parhaimmillaan toimia. Batmanissa goottinen Gotham City mielikuvituksellisine asukkaineen saavuttaa loiston, joka ei kalpene alkuperäisen sarjakuvankaan rinnalla. Toisaalla vuonna 1995 valmistunut Judge Dredd oli sarjakuvan ystävälle suuri pettymys. Judge Dreddin julman futuristinen yhteiskuntapainajainen oli valkokankaalla saanut väistyä muovikrumiluuvien ja Sylvester Stallonen tieltä.

Itse en lukeudu Marvellin julkaisuihin kuuluvan X-Men-sarjiksen vihkiytyneimpiin ystäviin, vaikka läpyskää on joskus käsissä tullut pideltyäkin. Minulle sarjakuva on aina ensisijaisesti ollut Aku Ankkaa ja vastikään poismenneen Carl Barksin luoma yhteiskunnallisesti huikea ankkamaailma on ollut sydäntäni lähellä, siksi mennyt viikko on ollutkin kaihoisa, eikä X-Menin kaltainen huuhaa juuri kyennyt mieltäni kohentamaan.

X-Men-leffan takaa löytyy vuonna 1995 loistavalla rikoselokuvallaan Epäillyt (The Usual Suspects) maineeseen noussut Bryan Singer. Nuoren ohjaajan ura ei ole ollut ehkä yhtä loistokas kuin David Fincherin, mutta debyyttiohjaus Kuka on syyllinen (Public Access, 1993) ja juuri Epäillyt ovat antaneet odottaa Singeristä uutta suurta ohjaajaa. Miehen edellinen elokuva Mallioppilas (Apt Pupil, 1998) ei yltänyt kuitenkaan enää kahden ensimmäisen elokuvan tasolle ja nyt X-Men saa ihmettelemään miehen nykyisiä suuntaviivauksia, vai oltiinkohan tässä tekemässä vain rahaa.

Sisällön kustannuksella

Sarjakuvaan pohjautuvalla elokuvalla on omat ilmaisun vapautensa mutta myös haasteensa. Miten saada sarjakuvan taika elämään niin, että se avautuu sarjista tuntemattomalle katsojalle kerronnallisesti loogisena kokonaisuutena, mutta loistaa samalla houkutuksillaan myös sarjakuvan ystävien silmissä. Ilmeisesti X-Men onnistuu lunastamaan faniensa odotukset, mutta sarjakuvaa tuntemattomille katsojille elokuva jättää liikaa turhia kysymyksiä avoimiksi. Tarina toki toimii, mutta painotusten vaihtelut ovat häiritseviä.

X-Men kertoo nopean evoluution kehittämistä mutanteista, jotka näyttävät ihmisiltä mutta omaavat yliluonnollisia kykyjä. Ihmiset suhtautuvat näihin kummajaisiin suurella varauksella. Tarinan alussa luodaankin huolella erittäin mielenkiintoista asetelmaa, joka rakentuu holocaustista muukalaisvihaan ja syrjintään asti. Asetelmassa olisikin riittänyt tutkimista ja sarjakuvafantasian keinot olisivat antaneet hulppeat puitteet luodata vertauksin nyky-yhteiskunnassa yhä alati vallitsevaa sortoa ja ennakkoluuloisuutta. Vaikka kaikenmoinen liberalistinen suvaitsevaisuushömppä tiedotusvälineissä tuudittaakin meitä auvoisaan onnelaan, niin käytännön tasolla yhteiskunnassamme vallitsee yhä brutaali ja barbaarinen sorron mentaliteetti, jossa kaikkea vierasta ja tuntematonta hyljeksitään ja pelonsekaisin tuntein vihataan. Muukalaisvihaa ja kansanmurhia katsotaan läpi sormien jopa hiljaa hyväksyvästi nyökytellen, elleivät kaupalliset tai poliittiset intressit aja niihin puuttumista. Onko tällainen kehittyneen yhteiskuntajärjestelmän ihmis- ja tasa-arvoa?

Singerillä on siis X-Menissä langat tukevasti käsissä ja mahdollisuudet ties minkälaiseen madonlukuun, mutta vakavuus saa väistyä mäiskeen tieltä. Valtaosa elokuvasta hukataan tympeään hyvien ja pahojen mutanttien väliseen taisteluun, jossa pahat haluavat ihmisistä eroon ja hyvät taas rauhan ihmisten kanssa. Irrottelun tuoksinassa jokainen mutantti pääsee esittelemään voimiaan ja laitteitaan laajalla skaalalla ja salamat sinkoilevat surkuhupaisasti Vapauden patsaan yllä. Moinen humpuuki jyhkeän alun jälkeen aiheutti kyynisessä katsojassa lähinnä tuskaista haukottelua.

En kuitenkaan halua parjata X-meniä turhien fantasiaelokuvien suolle mätänemään, koska minulla ei yksinkertaisesti ole riittävää tietoutta sarjakuvan ja elokuvaversion rinnastavaan vertailuun. Toiminnallisena tieteisfantasiana X-Men on omiaan toimivana pakettina, mutta kriittinen katsoja tylsistyy kun irrottelu alkaa sisällön kustannuksella.