Superman Returns valkokangas

"Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi" (Joh. 3:27).

On monia sankareita, mutta on vain yksi Teräsmies. Jerry Siegelin ja Joe Shusterin 68-vuotias ikoninen luomus on vihdoin palannut jälleen valkokankaalle. Ne, jotka odottivat supersankarielokuville tyypillistä turboahdettua action-pläjäystä tulevat pettymään. Teriksen uusi tuleminen on rytmiltään harkitun verkkainen, eeppisen messiaaninen saaga, ei superhahmojen turpakäräjä tai efektipajan kisällinäyte.

Järkevin tapa käsitellä voimiltaan lähes jumalallista Teräsmiestä on tarttua Kryptonin viimeiseen poikaan uskonnollis-mytologisin hansikkain. Elokuvan ohjannut, osin käsikirjoittanut ja tuottanut juutalaistaustainen Bryan Singer on löytänyt uskontonsa odottaman messiaan. Singer palvoo sinipuna-asuista vapahtajaansa loisteliaissa hidastuskuvissa ja kuvakulmissa sekä antaa Teriksen ratkaistavaksi apokalyptisen tason kataklysmeja. Kaiken yllä kaikuu kirjaimellisesti ääni taivaasta, edesmenneen Marlon Brandon jylhä ääni.

Teräsmiehen isää Jor-Elia esittäneen Brandon Teräsmiehestä (1978) lainatut repliikit voisivat olla suoraan evankeliumeista: "isästä tulee poika, ja pojasta isä" tai "olen lähettänyt sinut heidän luokseen, ainoa poikani". Brandon messuaminen ja John Williamsin legendaarisen fanfaarin uusiokäyttö virittävätkin elokuvan tietoisen nostalgiselle ja katkeransuloiselle taajuudelle. Menneisyyteen voi hetkeksi palata, mutta maailma ja ihmiset muuttuvat vääjäämättä, eikä Superman Returns tätä unohda.

Brandon läsnäolo selittyy myös sillä, että elokuvan tarina jatkaa siitä, mihin Teräsmies II (1980) lopetti, hyläten sitä seuranneiden jatko-osien tarinat kokonaan. Ja syystä, sillä osat 3 ja 4 olivatkin kammottavaa, halvalla tuotettua roskaa. Planetaarisia juuriaan etsinyt Teräsmies on ollut poissa maapallolta yli viisi vuotta, ja sinä aikana on tapahtunut paljon. Kevin Spaceyn tyylikkäästi esittämä kalju arkkikonna Lex Luthor on vapaalla jalalla, maailma on jatkanut menoaan ilman pelastajaansa – ja Teräsmiehen entisellä tyttöystävällä Lois Lanella (Kate Bosworth) on avomies ja viisivuotias poika.

Teräsmies on siviilivalehahmossaan Clark Kentinä pakotettu teeskentelemään kömpelöä ujoa nörttiä, joka kilpailee oman itsensä kanssa Loisin huomiosta. Skitsofreenisessa Teris-Clark-Lois -kolmiodraamassa on kuitenkin myös neljäs pyörä, joka tuo lisää kiemuroita elokuvan ihmissuhteisiin. Loisin mies Richard White (James Marsden) osoittaa, että tavallinenkin mies voi olla oman elämänsä sankari, vaikka häntä kalvaisikin epäilys poikansa todellisesta isyydestä.

Pääosaa esittävä Brandon Routh on parhaimmillaan sisäisesti ristiriitaisena Clarkina, ja yhtäläisyydet edesmenneen Christopher Reeven suoritukseen ovat hätkähdyttäviä. Routh pärjää myös korskeana viittasankarina – joka muuten on kulkenut Suomessa Teräsmiehen nimellä noin puolen vuosisadan ajan, eikä milloinkaan, koskaan, ikinä "Supermanin" nimellä. Lauri Kentäksi ei Clark Kentiä tarvitse enää kääntää, mutta rajansa elokuvakäännöksien anglismeillakin.

Ihmissuhteiden, globaalin kriisin ja kosmisen vapahtajakertomuksen rinnalla Singer hahmottelee vieraantumisen ja erilaisuuden teemoja. Vähemmistöaktivistina tunnettu ohjaaja muistuttaa, että Teräsmies on aina muukalainen ja aina erilainen. Näkemystä pehmentää kuitenkin Singerille epätyypillisen lämminhenkinen ja humaani ote, joka muistuttaa ideaalien ja ihanteiden tärkeydestä myös läpeensä kyynisessä nykymaailmassa.

Teräsmies ei kuvasta ihmisyyttä sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se voisi olla. Siitäkin huolimatta, että Teriksellä on ylimääräiset alushousut pitkien kalsariensa päällä.