Salaisuus pinnan alla valkokangas

Salaisuus pinnan alla kelpaisi oppimateriaaliksi elokuvakoulutukseen. Ei siksi, että se olisi mikään klassikko, vaan siksi, että se hyödyntää niin taitavasti lajityyppinsä kuvastoa. Niille katsojille, jotka eivät pidä pelottelusta tai kummitusjutuista, elokuvaa ei voi suositella. Heille se on luultavasti myös yhdentekevä jännäri, jossa vain kerrataan monesti nähtyjä juttuja. Sen sijaan säikyttelystä nauttiville Salaisuus pinnan alla on hyvin linjansa pitävä, tyylipuhdas trilleri.

Unelmakodissa asuvan pariskunnan elämä muuttuu, kun tytär muuttaa pois kotoa. Samaan aikaan kun uralleen omistautunut tiedemies (Ford) painaa pitkää päivää, alkaa vaimon (Pfeiffer) tasapaino järkkyä pahasti. Naapurien epäilyttävä käyttäytyminen viittaa henkirikokseen. Ahdistusta lisäävät vielä yliluonnolliset äänet ja näyt, jotka piinaavat häntä talon seinien sisällä… Salaisuus pinnan alla käsittelee - nimensä mukaisesti - ydinperheen kriisiä ja turvallisten kulissien romahtamista. Vaimon kokemat painajaiset palauttavat mieleen menneisyyden traumat ja paljastavat parin menneisyydestä epämiellyttäviä asioita. Salaisuus pinnan alla tuokin mieleen Vaarallisen suhteen, tosin sillä erotuksella että se on paljon parempi elokuva kuin tuo juppikauden parisuhdepainajainen.

Teknisesti tekijät hallitsevat jännityksen kiristämisen mainiosti. Avaimet, korut ja muut esineet ohjaavat toimintaa ja toimivat päähenkilöiden pakkomielteiden vertauskuvana. Kamera seuraa heitä etäältä, aivan kuin vältellen paljastavia lähikuvia. Tilaa ja ääntä (myös hiljaisuutta!) käytetään mallikkaasti hyväksi ja Alan Silvestrin säveltämä, Bernard Herrmannille kumartava musiikki kasvaa pienistä äänistä mahtavasti pauhaavaksi koskeksi. Valitettavasti tekijöiden maltti ei ole aivan riittänyt, sillä loppua kohden kauhutehoja pyritään repimään irti jo kertaalleen käytetyistä asetelmista, ja elokuva alkaa toistaa itseään. Tuntuu siltä, että lähes kaikki jännityselokuvan vakiotemput on yritetty mahduttaa mukaan. Loppuratkaisu on näin sittenkin liian ennalta arvattava, ja tasapainoilu psykologisen ja irrationaalisen painajaisen välillä jää vain puolitiehen.

Salaisuus pinnan alla muistuttaa Brian DePalman 1970-luvun trillereitä. Se on verettömämpi ja vähemmän ristiriitainen, mutta yhtä kaikki se purjehtii Hitchcockin viitoittamilla vesillä. Ohjaajasidonnaiset kriitikot epäilemättä ylistäisivät elokuvaa, jos ohjaajan pallilla olisi istunut DePalma tai joku muu jalustalle nostettu auteur. Mutta kun tekijänä on paatuneen kaupallinen viihdenikkari Zemeckis (Forrest Gump, Back to the Future), ovat reaktiot huomattavasti laimeampia. Kumma juttu, sillä Salaisuus pinnan alla on käsityöläisen ammattitaidolla punottu, onnistunut tuote.