Vieraan älyn kohtaaminen on kuuma aihe niin USA:ssa kuin täällä Suomessakin. Rapakon takaakaan ei tosin taida löytyä yhtä suittua kontaktihenkilöä kuin kotoinen Juhan af Grannimme. Sieltä tulee kuitenkin tasaisella tahdilla elokuvia ja tv-sarjoja, joissa ihmiskunta joutuu kasvokkain ihmeellisten avaruusörkkien kanssa. Tässä sarjassa Ensimmäinen yhteys edustaa kiinnostavaa poikkeusta, elokuvaa, jossa muukalaisten kohtaaminen nähdään positiivisena vaihtoehtona, avaimena parempaan ja onnellisempaan tulevaisuuteen.

Nuorena vanhempansa menettänyt Ellen Arroway (Jodie Foster) kuuntelee tähtikohinaa ja yrittää epätoivoisesti löytää elämää toisilta planeetoilta. Ellenin tiellä on hänen esimiehensä ja kilpailijansa David Drumlin (Tom Skerrit). Lopulta Ellenin unelmat täyttyvät: hän saa avaruudesta signaalin, josta paljastuvat galaksienvälisen kulkuvälineen piirustukset. Kontakti vieraaseen sivilisaatioon on saavutettu: kuka lähtee matkalle tuntemattomaan? Skeptisen ja työlleen omistautuneen Ellenin tunne-elämää sotkee suhde isä Palmer Jossiin (Matthew McConaughey), presidentin hengelliseen neuvonantajaan, joka ratkaisevassa vaiheessa tiukkaa Elleniltä tämän uskoa Jumalaan....

Contact (Foster) - (c) 1997 Warner Bros. © 1997 Warner Bros.

Äänet avaruudesta vievät Ellenin (Jodie Foster) matkalle tuntemattomaan sekä romanssiin isä Jossin (Matthew McConaughey) kanssa, Robert Zemeckisin elokuvassa Ensimmäinen yhteys. Contact (McConaughey & Foster) - (c) 1997 Warner Bros. © 1997 Warner Bros.

Yleisön kosiskelu nakertaa hyvää tarinaa

Elokuva perustuu Carl Saganin ja hänen puolisonsa Ann Druyanin tarinaan, ja Sagan on itse ollut myös elokuvan toisena tuottajana. Kesken tuotantoprosessin kuollut Sagan (1934-1996) oli SETI-tutkimuksen pioneeri ja arvostettu tähtitieteilijä, ei siis todellakaan mikään UFO-hörhö. Sagan olikin huolissaan elokuvan tieteellisestä tarkkuudesta ja uskottavuudesta. Mitähän skeptinen tiedemies olisi ajatellut hengellisestä lopputuloksesta?

Ensimmäinen yhteys on samalla kertaa sekä kiehtova että ärsyttävä elokuva. Kiehtovaksi sen tekee se, että sen esittämä "toiseuden" kohtaaminen on niin vilpittömällä tavalla naiivi ja lapsenuskoinen, sekä se, että toiseen ulottuvuuteen siirtyminen merkitsee myös kipeiden muistojen kohtaamista ja niistä vapautumista. Ärsyttävää elokuvassa on se, että se onnistuu melkein pilaamaan huikeat mahdollisuutensa tarpeettomalla alleviivaamisella. Ensimmäinen yhteys on esimerkki siitä, kuinka suuren yleisön kosiskelu nakertaa reunat pois upeimmaltakin tarinalta. Silti elokuva säilyttää mielenkiintoisuutensa alusta loppuun, paljolti sen kutkuttavan perusidean ansiosta.

Isukki tähtien takaa latistuu videolla

Valitettavasti Ensimmäinen yhteys kuuluu niihin elokuviin, joiden katsomiskokemus on olennaisesti erilainen elokuvateatterissa ja televisioruudussa. Valkokankaalta elokuvan nähneet muistavat varmaan huokeat alkukuvat, joissa ääntä käytettiin esimerkillisesti tehokeinona (lujasti soivasta musiikista pitkään hiljaisuuteen). Videolta nähtynä sama vaikuttaa varsin tavanomaiselta. Elokuvissa katsojan on helppo samaistua fiktion sadunmaiseen maailmaan, tässä tapauksessa myös sinänsä kauniin tarinan tunnelataukseen. Videolta katsottuna kriittisyys herää ja teoksen suvantovaiheet sekä väärät painotukset hyppäävät silmille.

Jodie Fosterin leipälajina näyttävät olevan uranaiset, jotka kyynärpää pystyssä raivaavat itselleen tilaa miesten maailmassa. Uhrilampaissa Fosterin roolihahmo sukelsi sarjamurhia tutkiessaan omiin lapsuustraumoihinsa, nyt hän esittää tähtiä tutkimalla omaa menneisyyttään etsivää tutkijaa. Niinpä ulkoisesti kovan, mutta sisäisesti herkän Fosterin lapsuusmuistot ja henkinen kasvu on ommeltu tiiviisti kiinni juoneen. Foster etsii tähdistä isäänsä, ja katso; kukapa muu siellä tähtien takaa odottaa kuin oma isukki. Freudilla on taas kysyntää... Suuren kosmisen tapaamisen näyttämökin muistuttaa paratiisisaarta hiekkarantoineen ja palmuineen. Vastaako Havaiji kenties jenkkien käsitystä taivaasta?

Lähes jokaisessa tieteiselokuvassa näyttää olevan yksi vakiohahmo, sotilaallisen tai poliittisen eliitin niljake, jota tällä kertaa edustaa James Woodsin roolihahmo. Woodsin näyttelijäkuvaa on mielenkiintoisen ristiriitainen; sen verran monessa elokuvassa hänellä on ollut epäilyttävän luuserin, häiriintyneen anti-sankarin tai suoranaisen konnan rooli.

Uskonto pelastajana?

Tarinan uskonnolliset painotukset jakavat katsojakunnan kahtia. Häiritsevintä on uskonnollisuuden kanavoiminen McConaugheyn ja Fosterin romanssiin. Lievästä siirappimaisuudesta huolimatta elokuva tarkastelee uskontoa karsastavan tiedenaisen epäuskon vaiheita yleispätevällä tasolla.

Kehuinko jo liikaa? Jokaisen kyynisen intellektuellin pitää tietysti leimata coca-colalta maistuvat jumaluusopit epäilyttävän konservatiiviseksi huuhaaksi. Positiivinen tai ei-halventava suhtautuminen elokuvan mahdolliseen uskonnolliseen sanomaan leimaa kirjoittajan auttamatta pelleksi, joka ei ole ymmärtänyt samaistua intelligentsian nihilistiseen asenneilmastoon. Oli miten oli, tälläkin uhalla totean, ettei kyseessä ole lainkaan niin "taantumuksellinen" elokuva kuin mitä eräät kriitikot ovat antaneet ymmärtää. Elokuva suhtautuu kriittisesti tekopyhään fundamentalismiin, muttei kuitenkaan taivu täyteen skeptisyyteenkään. Uskonnollista julistusta ei tyrkytetä katsojalle puoliväkisin; enemmänkin elokuva heittää ilmaan erilaisia vaihtoehtoja.

Naiivia idealismia, vastenmielistä hengellisyydellä rahastusta vai vilpitöntä pohdiskelua korkeampien voimien kohtaamisesta? Päättäkää itse. Joka tapauksessa katsomisen arvoista tieteiselokuvaa.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /4 henkilöä