Viisi vuodenaikaa valkokangas

Keskellä lumoavaa sadunomaista maisemaa on järvi, jossa kelluu temppeli sulassa sovussa ympäröivän luonnon kanssa. Pyhätössä yksinkertaista buddhalaisten oppien mukaista elämää viettävät viisas vanha munkki ja oppipoikansa. Vuodenajat, elämänvaiheet, pojan kehittyminen ja loputon elämän kierto kulkevat rinnan, osana toisiaan. Kuitenkin rakkauden vimman vetämänä poika karkaa maailmalle palatakseen takaisin toisissa olosuhteissa.

Eteläkorealaisen Kim Ki-dukin elokuva on kuin lepoloma toisessa maailmassa. Miten virkistävää onkaan nähdä välillä elokuvaa, joka ei ole ironian ja campin varaan pystytetty! Ei etäännyttävää, ohjaavaa kertojanääntä, ei viittauksia, ei postmoderneja sirkustemppuja. Mieleen jäävät kellumaan ajattomat, rauhoittavat kuvat, jotka ovat kuin terapiaa yhdessä vieraan kuuloisen musiikin kanssa.

Samalla ohjaaja kuitenkin tallustaa helposti pettävällä maalla. Viisi vuodenaikaa on tinkimätön, pelkistetty kuvaus siitä, mikä elämässä on puhdasta ja hyvää, mikä taas turmelusta. Iänikuinen aihe, joka nykyisen ironisen mentaliteetin läpi kalskahtaa väistämättä naiivilta. Kim Ki-duk on myös hupaisan mieltynyt kovin ilmeisiin rinnastuksiin ja symboleihin. Toisiinsa kietoutuvat käärmeet ja nuorukaisen intohimojen syttyminen – yksinkertaista, mutta oikeastaan yllättävän sujuvaa ja sopivaa tässä elokuvassa.

Mutta miksi nainen ja rakkaus ovat vain turmeluksen alku ja juuri? En tiedä, pitääkö elokuvan mustavalkoisesta jaosta ja suhtautumisesta temppelin eristäytyneeseen maailmaan ja "ihmisten maailmaan" syyttää ohjaajaa vai buddhalaisuutta. Joka tapauksessa nykyaikainen elämänmeno näyttäytyy läpeensä pilaantuneena. Eikö sisäistä rauhaa voi todella saavuttaa muuten kuin eristäytymällä maailmasta?

Suomalaiset ovat saaneet tutustua kymmenen elokuvaa ohjanneeseen Kim Ki-dukiin vain kahden elokuvan välityksellä. Saaren ja Parittajan monille luomat kuvat ohjaajan sadistisesta, sairaasta, kuvottavasta maailmasta voisivat kuitenkin hälventyä Viiden vuodenajan myötä. Mukana on edelleen hitunen ronskia väkivaltaa, eläintenkiusausta ja kiihkoisaa seksiä, mutta ne puoltavat paikkansa tarinassa.

Kim Ki-dukin pelättyjä elokuvia kannattaa katsoa vähintään saadakseen tilaisuuden nähdä ja pohtia mikä nykykatsojaa järkyttää elokuvassa ja miksi. Väkivaltaa ja rujoa seksiä ovat maailman valkokankaat täynnä, mikä tekee juuri Kim Ki-dukin elokuvista monien silmissä niin hirvittäviä? Onko hänen analyysinsa maailmasta vain yksinkertaisesti niin osuva? Ja eikö ole parempi, että väkivallan katsomisesta tulee huono olo, kuin että se on osa hyväksyttyä ja arkista viihdettä?