Rautakolmonen valkokangas

Kummallisten ihmiskohtaloiden maalailuun erikoistunut eteläkorealaisohjaaja Kim Ki-duk on saapunut elokuvineen jälleen luoksemme. Ja millä tavalla! Vuoden 2005 Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin hitiksi muodostunut Rautakolmonen on hämmästyttävän nopeassa ajassa aikaansaatu pieni mestariteos, joka yllättää paitsi hallitulla otteellaan, myös kyvyllään stimuloida useampia mielen osasia. Lähes täysin visuaalisuuteen pohjaava elokuva onnistuukin jollain mystisellä tavalla puhuttelemaan niin korkealentoisuudellaan, huumorillaan kuin herkkyydelläänkin.

Nuori mies Tae-suk (Jae Hee) etsii väliaikaisesti tyhjillään olevia koteja. Näppärälle tiirikoijalle on asuntoihin huomaamatta murtautuminen helppoa. Mies ei kuitenkaan anasta materiaa vaan pieniä hetkiä talon asukkien elämistä. Vastalahjaksi visiiteistä Tae-suk peseekin esimerkiksi pyykit tai korjaa rikkimenneitä tavaroita. Eräässä talossa Tae-suk kohtaa yllättäen asukin itsensä: Sun-whan (Lee Seung-yeon), jolle oma talo ei ole koti lainkaan, vain paikka, jossa tätä pikkuvaimoa säilötään.

Sanattoman yhteisymmärryksen vallitessa päätyvät sukulaissielut yhteiselle vaellukselle jatkamaan Tae-sukin aloittamaa outoa elämäntapaa. Eikä haittaa, vaikka matkan kohtaloksi koituvat mutkat heti alkujaan Sun-whan niljakkaan aviomiehen (Hyuk-ho Kwon) ja karman lain muodossa. Toinen toisensa löytäminen johtaa lopulta myös kodin tunnistamiseen ja matka pysähtyy. Loppu olkoon onnellinen, jos niin halutaan.

Rautakolmonen on Kim Ki-Dukin yhdestoista elokuva, ja Suomessa nähdyistä töistä myös paras. Elokuva on rauhallinen, arkirealistinen ja sievä. Se ei ole yhtä äärimmäinen kuin Saari (2000) eikä yhtä mietiskelevä kuin Viisi vuodenaikaa (2003). Paremminkin se on oudon maailmaamme heijastuma, ja kertomus sen kahdesta kohtaavasta sirpaleesta – ystävällismielisyydestä, jota ymmärtämätön yhteiskunta ei sulata, sekä yksinkertaisuuden kauneudesta.

Edellisistä Ki-dukin ohjauksistakin muistettava väkivalta on pitänyt otteensa osin myös Rautakolmosessa, mutta tyyliltään kaikki on nyt kovin paljon pehmeämpää. Myös se, mitä vielä Saaressa kommunikaatio-ongelmiksi sanottiin, on Rautakolmosessa muuttunut suloiseksi puhumattomuudeksi. Sanat onkin nyt säästetty typeryksille, tosirakkaus lukee rivien välistä. Tunteita kun ei voi ilmentää sanoin – vain elein, teoin ja golfmailoin.

Rautakolmonen rakentuu joskus ohjaajan kompastuskiveksikin muodostuneen ihmiskuvauksen perustuksille. Tällä kertaa ote ei kuitenkaan lipeä. Pohjimmiltaan elokuva on toki yksinkertainen tarina yksinäisistä ihmisistä ja siitä, millaista on kuulua ei-mihinkään. Sun-whan hahmo tuo perspektiiviä myös alistetun naisen rooliin. Avioliitossahan ei tälle ole sijaa, vain välinearvo – olkoon se sitten heittopussina olo tai ihailun kohde. Oleminen osana sisustusta korostuukin naisen osalta tämän joka puolelle ripoteltujen valokuvien kautta.

Viehättävintä Rautakolmosessa on silti ehkä juuri harvoin huomattujen ihmisten nostaminen keskiöön. Epäsosiaalisuus ja ulkopuolisuus näyttäytyy nyt kaiken hyvän ja rehellisen ilmentymänä. Mies ja nainen vain käyvät, olevat ja elävät, jättämättä jälkeäkään. Metaforana tälle toimiikin juuri elokuvan nimeksi valittu, tuo harvoin käytössä heiluva golf-maila. Tavallisesti syrjityt saavatkin nyt estradillaan aikaan paljon sallittua enemmän: rakkautta, vihaa, hyvää ja pahaa, jotakin mihin jokainen friikiksi itsensä tunteva voi samaistua. Ja löytyypä monenlaista käyttöä sille mailallekin.