Moebius kotikatsomo

Peniskeskeinen nautinto- ja valtakulttuuri on edelleen vahvoilla Etelä-Koreassa, mikäli Kim Ki-Dukin uutta elokuvaa on uskominen. Vahvasti symboleilla ryyditetty freudilainen Moebius kertoo seksuaalisesta vallankäytöstä ja miesten patriarkaalisesta vallasta perheessä. Sekaan on heitetty aimo annos törkeyksiä, perversioita, insestiä ja kannibalismia.

Kolmihenkisen perheen välit kiristyvät, kun perheen äidille (Lee Eun-woo) paljastuu hänen puolisonsa (Jo Jae-hyeon) salaromanssi toisen naisen kanssa (Jo Jae-hyeon tuplaroolissa). Vaimo yrittää kastroida miehensä kostoksi, mutta epäonnistuu siinä. Epätoivoissaan hän lopulta riistää pariskunnan yhteiseltä pojalta sukukalleudet (Seo Young-ju).

Perheen isä yrittää hyvittää pojalle kaltoin kohtelun ja auttaa kaikin keinoin häntä kokemaan jälleen seksuaalista mielihyvää. Kunnian palauttamisessa mennään äärimmäisyyksiin, kuten katsoja saa huomata.

Kun elokuvan symboliikka on mitä on, kerjää elokuva tulla luetuksi psykoanalyyttisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että kun elokuvassa nähdään veitsi tai ase, eivät nämä ole pelkästään esineitä vaan symboleita seksuaalisesta vallankäytöstä. Kun äiti kastroi poikansa elokuvassa, ei pojalta riistetä vain sukuelimiä vaan myös tietty kyky vallankäyttöön.

Moebiuksessa fyysisen mielihyvän tavoittelusta ja falloskeskeisestä maailmankuvasta on tullut keino osoittaa asemansa yhteiskunnassa. Kun elokuvassa perheen pojalta riistetään sukukalleudet, muut miehet pilkkaavat häntä vajaavaisuudesta. Miehuus on pystyttävä todistamaan.

Nautintokeskeisyyttä alleviivaa myös se, että elokuva on periaatteessa mykkä. Siinä ei ole lainkaan dialogia. Puheen korvaa kivun ja nautinnon, tuskan ja häpeän sekä surun parahdukset, huudot ja ulvonta.

Moebius etenee kehämäisesti ja tietyt teemat seuraavat toinen toisiaan. Miesten absurdeihin sfääreihin asti menevä nautinnon tavoittelu johtaa kipuun ja kärsimykseen ja päinvastoin. Sukupuolten välinen valtataistelu palautuu puolestaan patriarkaaliseen valta-asetelmaan. Elokuvan nimi viittaakin matemaattiseen malliin Möbiuksen nauhasta, jossa nauhan eri sivut kietoutuvat toisiinsa muodostaen päättymättömän silmukan.

Vaikka falloksen ympärillä pyörivä maailma saa irvailevan koomisia piirteitä, lopputulema on synkkä. Kehää ei voi kaataa, ellei koko perheyksikkö tuhoudu väkivaltaisesti samassa rytäkässä. Ajatusleikki tuntuu fatalistiselta ja keskeneräiseltä.

Ohjaaja ei ole toisaalta tekemässä hienovaraista yhteiskunta-analyysia vaan rienaamassa ummehtunutta arvomaailmaa minkä ehtii. Elokuvan kiinnostavuus ja koomisuus piilee sen raivokkuudessa. Silti jää miettimään, missä määrin tämänlainen psykoanalyyttinen patriarkaalisten valtasuhteiden kritiikki on vielä tätä päivää.

Psykoanalyyttista roiskimista tasapainotetaan elokuvassa buddhalaisella symboliikalla ja valaistumisen tiellä. Kun elokuva on kuitenkin muuten niin äärimmäinen, tämänlainen selittely tuntuu lattealta.