Naisen kosto on karmea

Taiteessa tehokkain keino ilmentää jotakin ominaisuutta, vaikkapa kauneutta, on asettaa se rinnakkain vastakohtansa kanssa. Ruman rinnalla kaunis on entistä kauniimpaa. Kun kauneus yhdistetään groteskiin ja kauhuun, se saa aivan uudenlaisia, salaperäiseksi muuttuvia merkityksiä. Tämä toteutuu etelä-korealaisessa elokuvassa The Isle, jossa eteerisen kaunis nainen laitetaan näyttelemään tunnevammaista ja kiveä kylmempää kostonhengetärtä, joka murhaa, kiduttaa ja haluaa tulla raiskatuksi. Mitä ihmiselle täytyy tapahtua, että hänestä tulee itseään ja ympäristöään herkeämättä vihaava ja julmuudesta outoa nautintoa saava olento? The Isle ei kerro tätä, mutta se kuvaa, kuinka tällainen perusteellisesti haavoitettu ihminen käyttäytyy.

SaariJung Suh näyttelee kaikesta sanallisesta kommunikaatiosta vaikenevaa järven neitoa, joka vuokraa pikkuruisia kelluvia mökkejä kalastajille. Veneellään hän soutelee mökkien ympäri, kauppaa kahvia ja ruumistaan sekä sukeltaa tekemään tihutöitä kostaakseen miehille, jotka ovat kohdelleet häntä alentuvasti. Hän alkaa esittää äänettömiä seksin ja kiintymyksen vaatimuksia nuorelle miehelle (Kim Yoo-Suk), joka on tullut järvelle päättämään päivänsä. Kaksi tunteetonta ja pakkomielteistä löytävät toisensa. Heidän välilleen syntyy perverssi henkisen ja fyysisen väkivallan ja oudosti vääristyneen rakkauden suhde, josta irrottautuminen käy mahdottomaksi. Onneton pari päätyy kauhutekoihin.

Elokuvaa haluaisi yrittää ymmärtää. Sen kertoma tarina on pääpiirteissään kiinnostava ja se onnistuu luomaan sisäiselle maailmalleen maagisen hengen. Kuvauksen visuaalisuus on paikoitellen käsittämättömän nautittavaa. Ohjaaja Kim Ki-Duk (1960) on opiskellut maalaustaidetta, mikä näkyy hitaasti lipuvissa usvaisissa järvimaisemissa ja värien ja asetelmien pysähtyneessä tarkkailussa. Mutta nämä maalaukselliset siveltimenvedot ovat valitettavasti vain murto-osa elokuvan hirviömäisestä kuvagalleriasta.

Ohjaajan tarkoitusperien ymmärtäminen käy mahdottomaksi. The Isle on ehdottomasti kammottavin elokuva, jonka olen nähnyt. Siitä tulee väistämättä mieleen Nagisa Oshiman sadomaso-klassikko Aistien valtakunta. Se on kuitenkin hienostunut ja kesy tähän verrattuna. Katsojalle ei anneta armoa. Järkyttämisessä mennään äärimmäisyyksiin, kovanahkaisetkaan eivät kykene tyynenä todistamaan valkokankaan kauhuja. Elokuvaa katsoessa oksettaa, hirvittää ja raivostuttaa. En keksi yhtäkään syytä, jolla voitaisiin perustella piinallisen shokeeraavat kuvat: eläinten mielivaltaiset ja ilmeisen autenttiset kidutukset, raiskaus, raa’at itsemurhayritykset ongenkoukuilla. Kummalliseen sekoitukseen on vielä ripoteltu kieroa huumoria ja banaalia symboliikkaa ihmisten kalastuksesta.

Ohjaajalle saari on ilmeisesti jonkinlainen kristittyjen paratiisin kaltainen paikka, josta ihminen on kyllästyttyään karannut ja jonne hän ikuisesti kaipaa takaisin. Hän on myös sanonut, että nainen on miehen ja mies naisen saari. Tämän kauniin ajatuksen olisi voinut kertoa vähemmänkin luotaantyöntävällä tavalla, eikä kokonaisuus olisi siitä millään tavalla kärsinyt.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 3 henkilöä