Sekaisin suhteesta valkokangas

Farrellyn veljekset Bobby ja Peter loivat itselleen kulttimaineen räväköiden ja räävittömien komedioiden luojina elokuvillaan Nuija ja tosinuija (1994) sekä Sekaisin Marista (1998). Fyysiseen kohellukseen, alapään toimintoihin ja absurdiin tilannehuumoriin keskittyvät elokuvat toimivatkin omalla sarallaan mainiosti, mistä suuri kiitos kuului hyville komedianäyttelijöille.

Farrellyjen tähti on kuitenkin ollut viime vuosina hiipumaan päin, samalla kun elokuviin on hiipinyt aimo annos amerikkalaisten elämänarvojen arveluttavaa tuputtamista sekä fyysisiin ominaisuuksiin liittyvää ilkeääkin pilkkaa, kuten läskejä lotisseessa elokuvassa Hal ja iso rakkaus (2001). Sekaisin suhteessa ei tilannetta kohenna.

Ben Stillerin esittämä Eddie on nelikymppinen jahkaileva aikamiespoika, joka päätyy lyhyellä varoitusajalla naimisiin kuvankauniin ja herttaisen Lilan (Malin Åkerman) kanssa. Kuherruskuukauden alkaessa Meksikossa Eddie kuitenkin on huomaavinaan, etteivät avio-onni ja aviovaimo olekaan täydellisiä. Tämän seurauksena Eddie päättää vokotella samassa hotellissa lomailevaa Mirandaa (Michelle Monaghan).

Ylipitkä ja asenteellisesti kammottava teos esittää Meksikon tyhmien, irstaiden ja lipevien viiksiniekka-paikallisten kehitysmaana. Kulttuuri-imperialismi on silti pienin elokuvan ongelmista, sillä Eddie on pohjimmiltaan täysin moraaliton ja itsekäs tyyppi, ja hänen rakkaudentavoittelussaan on liki psykopaattinen pohjavire. Ongelmana ei ole vaimo-Lilan todellisen persoonan paljastuminen, vaan Eddien. Sympaattinen reppana onkin mihinkään tyytymätön nilkki, jolla on fiksaatio avioliittoon.

Sekaisin suhteessa jauhaa loppumattomalla, eurooppalaiskatsojaa ällöttävällä syötöllä avioliitosta ja sen auvoa tuovasta kulissistatuksesta. Yhdysvalloissa keski-ikäinen mies ei voi näköjään olla edes hetken aikaa sinkku. Ainoa tavoite on päästä ehdoin tahdoin naimisiin uudenkin "sielunkumppanin" kanssa. Jos Eddie olisi elävän elämän nilkki eikä yhdysvaltalaisen kaksinaismoralismin luoma fiktionilkki, Eddien luulisi tyytyvän muuhunkin.

Hylättäväksi tarkoitettua Lila-vaimoa käy puolestaan suorastaan sääliksi, samalla kun teos antaa musertavan tunkkaisen kuvan siitä, minkälainen amerikkalainen vaimo ei saa olla. Lilalla on villi nuoruus, hän on ympäristöaktivisti, ja vieläpä vapaaehtoistyöntekijä. Lila laulaa ja puhelee liikaa eikä ymmärrä olla vaiti miehensä seurassa. Lila ei myöskään ole eteerinen prinsessa, sillä hän kuorsaa, vaatii aviomieheltään villiä seksiä ja on miestään aktiivisempi.

Kaiken kukkuraksi Lila ilmoittaa, ettei halua tuntea oloaan pikkutytöksi eikä ajele itseään posliiniksi vallitsevan alapäämuodin mukaisesti. Hyi kamala, sillä on siellä karvoja! Teemaan palataan pariinkin otteeseen, kirjaimellisesti osoitellen ja hihitellen. Lilan kaltainen nainen on siis kauheista kauhein puoliso, epätäydellinen ja itsenäinen yksilö. Tokihan joka jenkkijannun tulee haikailla kuuliaisempien naisten perään heti kun avioliitto paljastaa puolison ominaisuudet, joista ei ennen papin aamenta voi mitään tietääkään.

Farrellyjen uran pohjanoteerauksen voi tietysti uskotella olevan huippunerokas satiiri ihmissuhteista, jonka suuruutta tosikommat eivät tajua, mutta komiikka uppoaa muutenkin kuin Titanic. Komedia, joka ei naurata juuri missään vaiheessa, on tragedia. Ainoa valopilkku on Eddien isää esittävä Jerry Stiller, joka on oikeastikin Ben Stillerin oma isä.