Resident Evil: Tuho valkokangas

Konsolipelielokuvien lipunkantaja, kolmanteen osaansa edennyt Resident Evil -sarja on hämmentävä kokemus. Pleikkarisukupolville riittää mitä ilmeisimmin viihdenautintoon alin yhteinen nimittäjä, tai pikemminkin iso nippu sieltä täältä poimittuja, täysin keskenään yhteensopimattomia rimanalituksia. Tärkeintä ei selvästikään ole mitä tapahtuu ja miksi se tapahtuu, kunhan se vain on toteutettu säksättävän räikein leikkauksin ja koreografioin.

Elokuvan juoni on samantasoinen kuin keskivertojen kymmenvuotiaiden pihaleikit, jos nykypäivän lapset nyt ylipäätään vielä oleilevat ulkona: "Ensin vois olla sellaisia zombieita, ja sitten sellaisia pukuäijiä, ja maailmanloppu. Sit ne ajais aavikolla, kun zombievirus olis kuivattanut kaiken veden maailmasta. Sit klooneja tekevä hullu tiedemies muuttuis lonkerohirviöks, ja sit kaikkia mätettäis turpaan."

Jäykällä kerronnalla toteutettu yhdistelmä ö-luokan Mad Maxia, ympäristökatastrofia, superzombeja, hulluja tiedemiehiä ja maailmanlopunkin aikana bisnestä tekeviä pukumiehiä hylkää viimeisetkin logiikan rippeet. Toisaalla tuhannet zombiet eivät saa kananverkkoaitaa rikki, vaikka zombiet muuten juoksevat, kiipeävät torneihin, murtautuvat taloihin ja tuhoavat kaiken.

Sääliksi käy myös Alicea esittävää Milla Jovovichia, joka hyppii, pomppii ja vilauttelee sääriään koko palkkansa edestä. Välillä Alice kyetään sammuttamaan satelliitista taivaalla ja välillä Alice liikuttelee ja sytyttelee esineitä ajatuksen voimalla. Tätä kykyä ei tietysti hyödynnetä taisteluissa, vaan pakkohan tytön on mennä vaarantamaan itsensä ja silpomaan ökkimönkiäisiä kukriveitsillä.

Konsolipelielokuvien suurimpia ongelmia eivät siltikään ole luokaton juoni, pahvinmakuiset hahmot tai järjenvastaiset epäloogisuudet, jotka repivät elokuvan maailmojen sisäisen logiikan suikaleiksi ja saavat Plan 9 From Outer Spacen vaikuttamaan täysin koherentilta. Siihen, mihin Ed Wood pystyi rautalankabudjetilla, Resident Evil: Tuho käyttää 45 miljoonaa dollaria.

Suurimpana ongelmana on se, että vaikka aivot-narikkaan-räiskintäpelejä ja putkijuoksuja on toisinaan viihdyttävää pelata itse, toisten pelaamisen seuraaminen on puuduttavan tylsää. Kuka jaksaa katsella, kun kaveri vieressä mätkii pikselizombeja puolitoista tuntia? Ja kuka jaksaa innostua, kun peli pelaa itse itseään valkokankaalla yhtä kauan? Nyt ainoaksi valopilkuksi jäi leffassa kuultu Iron Butterflyn ikiklassikko In-A-Gadda-Da-Vida.

Ilmeisesti sen verran ystäviä löytyy näille 90 minuutin ruudunsäästäjillekin, että elokuvat tuovat kulunsa pois ja markkinoivat siinä sivussa pelisarjan uusia osia. Jos pelielokuvia pitää tehdä, toivottavasti konsolielokuvien sijasta tehtäisiin joskus laadukkaampiin PC-peleihin pohjautuvia elokuvia. Muutakin kuin pelkkiä napinpainalluksia ja selkäydintoimintoja vaativista strategia- ja roolipeleistä luulisi löytyvän enemmän aineksia.