Scream 2 valkokangas

Kauhukaksikko Sam Raimi ja Wes Craven kritisoivat vuosikaudet toinen toisiaan omiin tekeleihinsä piilottamiensa piikittelyjen kautta. Raimi virnuili Kauhun riivaamissaan (The Evil Dead, 1982) Cravenin Amerikan ikiomista punaniskoista kertovaa Yön Silmiä (The Hills Have Eyes, 1978). Elokuvassa kellarin seinässä olleen revityn Yön silmät -julisteen kautta teiniohjaaja väitti Cravenin syyllistyneen leffassaan off-screen-väkivaltapehmoiluun. Vastineena konkari esitti ensimmäisessä Elm Streetin painajaisessaan Raimin samaisen elokuvan syyllistyneen vain pahaiseen teinikauhuun. Elokuvassa nuori sankaritar katseli Raimin vyörytystä videolta todellisen pahasti käristyneen painajaisen vaaniessa nuorien unimaailmassa. Ja kommentointi jatkui seuraavissa elokuvissa.

Tappeluvuodet kääntyivät lopulta vanhan konkarin 6-0-selätykseen teiniohjaajan kohdattua omat luomiskriisinsä. Klassikkoja kauhufriikeille suoltanut Craven on pystynyt sen sijaan tasaiseen tahtiin uudistamaan näkökulmiaan ja luomaan valkokankaalle jotakin uutta ja omaperäistä. Muutaman heikoksi jääneen 1980-luvun lapsuksen jälkeen Wes Craven onnistui lyömään todellisen uransa kunniajuoksun. Jopa kohtuullisesti toimiva alkuperäinen "kirkuna" saavutti ennen kokemattoman suosion ohjaajan uralla. Ensimmäistä kertaa suuret yleisöt löysivät kauhun klassikko-ohjaajan. Runsaasti "vihreitä" tuottanut leffa sai odotetusti jatko-osansa jo vuotta myöhemmin. Cravenin Scream 2 jatkaa jo edellisessä elokuvassa hyväksi kokemaansa tarinaa. Ohjaaja vie laaja-alaisen kommentointinsa ja piikittelynsä entistäkin syvemmälle. Nyt ei ole pehmoilusta enää tietoakaan!

Alkuperäisestä tarinasta hengissä selvinneet Woodsboron nuoret ovat jälleen vaarassa. Heidän kohtalostaan tehdyn elokuvan "Stab" ennakkonäytöksessä alkava murhasarja kuohuttaa Widsor Collegen campusaluetta.

Aikaisemman tarinan sankarittaren Sidney Prescottin (Neve Cambell) laajentunut ystäväpiiri alkaa kokea ennalta-arvaamatonta karsintaa maskiin pukeutuneen kummajaisen terrorisoidessa aluetta. Devey Riley (David Arquette), Sidneyn tuki ja turvaa Woodsboron ajoilta ja kässärin edellisestä tapahtumasta vääntänyt Gale Weathers (Courteney Cox) lyövät päänsä yhteen ja alkavat tutkia tapausta. Sidneyn yhä nopeammin supistuvan ystäväpiirin jokainen jäsen on epäilyksen alainen mahdollinen mielipuoli ilkiö. Tutkimusta helpottaa vain tasaiseen tahtiin pienenevä epäiltyjen joukko murhaajan vaaniessa aina seuraavaa saalistaan ennen lopullista näytöstä...

Vastustajana koko maailma

Kamppailuvuodet Raimin kanssa tekivät Wes Cravenista näppärästi elokuvaa kritiikkinä käyttävän ohjaajan. Craven onkin hyödyntänyt uusimmissa ohjauksissaan oppivuosiensa koulutusta, hänen avoimet hyökkäyksensä ovat kohdistuneet erityisesti tiedotuskanavien ylivaltaa kohtaan. Suurelle viihdealttarille sielunsa myynyt, televisioiden kautta taloihin murtautuva sähkötuolihoitopotilas ja lapsia kellariin teljennyt kummajaisperhe ovat kärjistetyimpiä kritiikin edustajia hänen tuotannossaan. Vuonna 1996 Craven palasi kuitenkin lähteilleen, kritiikin kohteeksi joutui jälleen kauhuelokuvien perinne. Kyytiä saivat perinteisten alan klassikoina pidettyjen rainojen ohella hänen omat elokuvansakin.

Uusimmassa elokuvassaan, Scream 2, Craven ei tyydy vain kommentoimaan kauhuelokuvien monimuotoista perinnettä. Kritiikin kohteeksi joutuvat jälleen niin Internet-maailman haitat, amerikkalaisen oikeusjärjestelmän farssinomaiset teatterit kuin psykopaatteja ihannoiva mediavyörytyskin. Internetin kautta epäsosiaaliset kummajaiset löytävät sielunveljensä ja kauhuelokuvan syyllisyyttä ja moraalia pohdiskeleva amerikkalainen oikeusjärjestelmä unohtaa todellisen tehtävänsä. Ja kaiken yllä leijuu "sarjamurhaajauskonto". Frendeistä tutuksi tullut Courtneney Cox mediamyllyn käynnistävänä sensaatiotoimittajana toimii esimerkkinä massan toiveita täyttävänä uutisankkurina. Kovia kokeneet uhrit jäävät taustalle syyllisten varastaessa shown itselleen. Ilkeät kääräisevät mediamyllytyksen aiheuttamiensa sensaatioiden tuomat palkkiot taskuihinsa uhrien jäädessä vain nuolemaan verisiä haavojaan.

Jatkuvaa vyörytystä

Leffaa ylläpitävä voima muodostuu kuitenkin jatkuvasta viittailusta ja piikittelystä kauhun abc-kirjaan - vyörytys onkin vailla vertaistansa. Italialaisen Lamberto Bavan ohjaaman alkuperäisen demoni-rainan alkua muistuttava verinen aloitus muuttuu nopeassa tahdissa yhdistelmäksi alan tunnettuja klassikoita. Tarinan edetessä kyytiä saavat John Carpenterin tarina Halloween-yön murhamysteeristä, Sean Cunninghamin keksimä perjantai-sarja ja Michele Soavin ohjaama näytelmäseurueen selviytymistarina vankimielisairaalasta kadonneen julmurin kynsistä. Ohjaaja onkin onnistunut ammentamaan "esikuvistaan" mukavan keitoksen giallo-jännitystä, kauhua ja parodiaa. Katsojalleen jatkuvaan tahtiin vääriä-vai-oikeita -johtolankoja syöttämällä ohjaaja pystyy kätevästi peittoamaan mennen tullen klassikko-esikuvansa. Nuorallatanssi hyvän ja huonon maun, toimivan ja kangertelevan leffan köydellä onnistuu suuremmitta hötkyilyittä.

Elokuvan hauskan henkilögallerian kautta voimakkaan parodian kohteeksi joutuvat monet tekeleet, säilästä saavat mm. David Lynchin kauniin nuoren tytön murhaa pohtiva rikosleffa ja Fred Olen Rayn edustamien elokuvien omintakeiset lainalaisuudet. Twin Peaks -melodiaa hyväksikäyttäen Craven luo David Arquetten esittämästä poliisista twinpeaks-tyylisen etsivän irvikuvan. Fred Olen Rayn elokuvissa keskeisessä asemassa olevat aivottomat ja "runsasvarusteiset", pian-uhriksi-joutuvat-barbie -hahmot saavat kollegansa campuksen sisarjärjestöjen järjettömistä kikattelijoista. Dialogeissa esitetyt monet totuudet hyvistä ja huonoista kauhuleffoista eivät jätä varmastikaan kylmiksi alan ammattilaisia. Lopullisen kommentin kauhuelokuvien pykäläviidakosta Craven antaa tahallaan ylimenevässä lopetuksessaan. Riitaa haastava ja uutta kilpakumppania etsivä Wes Craven esittääkin leffassaan kärjekkäitä haasteita kollegoilleen.

Kumpi parempi?

Leffan alussa elokuvateorian luennolla pian uhreiksi joutuvat opiskelijat väittelevät aiheesta: "Miten lyödä kakkososassa ykkösosan omintakeisuus? Sehän on mahdottomuus, jonka vain ani harva ohjaaja on tehnyt mahdolliseksi." Esittämäänsä kysymykseen Wes Craven onnistuu löytämään sen oikean vastauksen. Vanhalla hyväksi koetulla tavalla! Esittämällä enemmän uhreja, enemmän verta ja vaikeammin arvattavan, vasta aivan lopussa paljastuvan syyllisen ...ja uuden näkökulman. Tähän astisesti verisimmässä työssään Craven onnistuu lyömään ykkösensä heittämällä yhä enemmän itseään luomaansa lihamyllyyn. Elokuvan tarjoama ajoittain erittäinkin sairas ja verinen kerronta parilla böö-efektillä varustettuna saa ihmettelemään konkarin uudistumiskykyä.

Cravenin uusin on mielenkiintoinen ja oivaltava elokuva. Parodiaa itsestään (ja lähes kaikesta) tekevä ohjaaja pystyy juuri ja juuri kannattelemaan tarinansa lopputeksteihin saakka. Tarina etenee joutuisasti pitäen katsojansa hereillä muutamaa hieman laahaavaa kohtausta lukuunottamatta. Alan todelliset ammattilaiset viettävät klassikkoja parjaavan leffan seurassa varmasti mukavan jännittäviä hetkiä. Elokuvatyyliä ja Wes Cravenin aiempaa tuotantoa tuntemattomalle elokuva ei varmastikaan avaudu ja jää näille ainoastaan keskikertaiseksi teinikauhuksi.