Käärme ja sateenkaari kotikatsomo

Kauhuohjaaja Wes Cravenin tavanomaista psykologisempi kauhutrilleri Käärme ja sateenkaari (1988) perustuu erittäin löyhästi samannimiseen kirjaan, jonka kirjoitti etnobotanisti Wade Davis. Davis tutki Haitilla sikäläisiä voodoo-uskomuksia sekä kuuluisaa Clairvius Narcissen tapausta.

Narcissen väitettiin tulleen myrkytetyksi ja vajonneen kuolemankaltaiseen tilaan, jossa hänet haudattiin elävältä. Tämän jälkeen Narcissesta kerrottiin tulleen elävän kuolleen eli zombin. Narcisse työskenteli bokorin eli mustaa magiaa harjoittaneen voodoo-papin työläisorjana vuosia, kunnes vapautui tilastaan isännän kuoltua.

Davisin tutkimukset ruotivat Haitin uskomuksia ja perinteitä, ja löysivät voodoo-myytille selityksiä, jotka perustuivat sekä taikauskon luoman suggestion voimaan että erilaisten huumaavien kasvien ja alkalimyrkkyjen käyttöön. Davisin kiistanalaisten tutkimuksien lopputuloksena oli, että uhrit saivat tetrodotoksiinimyrkkyä, joka halvautti heidät tilapäisesti. Tämän jälkeen herätetyt uhrit saivat hulluruohojohdannaisia, jotka aiheuttivat muistinmenetystä ja harhoja, joiden avulla he luulivat olevansa eläviä kuolleita eli zombeja.

Wes Craven otti kiistellyt tutkimustulokset, ravisteli niitä ja ohjasi saamastaan käsikirjoituksesta hypnoottisen unenomaisen ja painajaismaisen huuruisia visioita pursuavan teoksen. Elokuvan kuvaus on liki kuumeista ja kuvakulmat häiritsevällä tavalla vinoutuneet. Tämä yhdessä viiltävien leikkauksien ja viidakon kaikuja värisevän äänimaailman kanssa lataa tarinaan tunnelmaa, joka on olennaisempi osa kuin tarinan sisäinen logiikka.

Pääosaan valittu Bill Pullman on tietoisesti mies täysin väärässä ajassa ja paikassa. Piittaamaton, itsekeskeinen ja paikallisista tavoista välinpitämätön valkoinen mies eli tohtori Dennis Alan on keskellä mustan Haitin synkintä diktatuuria kuin soihtu ruutitynnyrissä. Alanin rymistelyt herättävät myös pahamaineisen sisäisen tiedustelupalvelun ja puolisotilaallisen terrorijoukon Tonton Macouten mielenkiinnon, ja tämän paikallinen johtaja Peytraud (Zakes Mokae) on paitsi kidutuksesta nauttiva sadisti, myös voodoon harjoittaja itsekin.

Craven yhdistää teoksessaan sekä taikauskoiset, määrittelemättömällä tavalla yliluonnolliset voodoo-myytit että yhteiskunnallisen, historiallisen ulottuvuuden, jossa diktaattori Papa Docin hallinto oli romahtamaisillaan ja Tonton Macoute käytti yhä julmempia keinoja pitääkseen kansalaiset kurissa. Suurinta kauhua elokuvassa aiheuttavat järjestön kovat otteet ja raakalaismainen kidutus, eivät zombi-viittaukset tai unien kautta nähdyt henkiolentojen varoitukset.

Käärmeessä ja sateenkaaressa on omat puutteensakin, sillä Cravenin olisi kannattanut jättää voodoo- ja zombi-viittaukset rohkeammin kyseenalaisiksi ja avoimiksi. Alussa elokuvan tehovoima on parhaimmillaan, kun kyse on maanisen tohtorin huuruisista päänsisäisistä visioista, mutta loppuvaiheessa teos siirtyy turhaan traditionaalisemman kauhukuvaston pariin. Yhtä kaikki Cravenin ohjaus on kestänyt varsin hyvin aikaa, ja kokonaisuutena se tarjoaa edelleen lähes ainoan modernin ajan tulkinnan alkuperäisistä zombi-myyteistä.

Onkin uskomatonta, kuinka nykyaikaisessa populaarikulttuurissa niin yleiset zombit ovat täysin vääristyneitä verrattuna aitoon myyttiin. Ei klassinen zombi tartuta ihmisiä puremalla tai popsi aivoja vaan on kahlittu voodoo-magialla isäntänsä tahdottomaksi orjaksi. George Romeron Elävien kuolleiden yö (1968) on syystäkin klassikko, mutta sen perinnön voisi jättää vaihtelun vuoksi taakse ja palauttaa zombit takaisin voodoo-mallin mukaisiksi. Kuka nykyohjaaja tarttuisi haasteeseen?