A Nightmare on Elm Sreet kotikatsomo

Vastikään edesmennyt kauhuohjaaja Wes Craven tunsi kauhuelokuvan kuin omat takataskunsa. Hänellä oli taito tunnistaa kuolleeksi hakatun lajityypin vahvuudet ja löytää siihen uusia piirteitä. Hänen ikonisimpia vaikkei välttämättä parhaita elokuviaan ovat metaslasher Scream (1996) ja alitajunnasta ammentava Painajainen Elm Streetillä (1984).

Elokuvan ansiot paljastuvat, kun tutkii slasher-elokuvien anatomiaa. Harto Hänninen ja Marko Latvanen ovat rinnastaneet lajityypin moraalitarinoihin, joilla peloteltiin kurittomat nuoret kuriin. Monissa slashereissa teini-ikäiset pakenevat vanhempien ja virkavallan katsetta syrjämaille. Ainoastaan viattomuutensa säilyttäneet selviävät reissusta takaisin. Ne, jotka lankeavat viinan, seksin ja huumeiden pauloihin, saavat tuta kasvottoman sarjamurhaajan veitsen.

Wes Craven hoksasi palauttaa lajityypin takaisin turvalliseen lähiöön John Carpenterin Halloweenin hengessä. Murhien näyttämöksi tuli paikka, jossa ihminen on kaikista heikoimmillaan. Elokuvassa lastenmurhaaja Freddy Krueger (Robert Englund) palaa helvetistä jahtaamaan joukkoa nuoria heidän uniinsa.

Muitakin nokkeluuksia löytyy. Jos slashereita perinteisesti ajattelee konservatiivisina varoituksina holtittomasta käytöksestä, niin Elm Streetissä vanhempien oma yliprotektionismi kostautuu muiden kohtaloksi. Freddy Kruegerin vainoamien nuorten vanhemmat ovat syypää uusille veriteoille. Freddy on eittämättä hirviö, mutta on myös yhteiskunnan säälimättömän koston uhri, josta nyt maksetaan lunnaita.

Elokuva on ennen kaikkea piikittelevä kuvaus keskiluokkaisista lähiöihanteista. Ilman Freddyäkin tämä unelma olisi pilalla. Elokuvassa päähenkilön, teini-ikäisen Nancyn (Heather Langenkamp), äiti on alkoholisti ja vanhempien avioliitto jo pilalla. Nancy ei saa kontaktia vanhempiinsa ja joutuu selviämään hankaluuksista yksin.

Päähenkilö on poikkeuksellisen vahva tämänlaisia elokuvia ajatellessa. Painajaisiaan pakeneva Nancy kykenee hallitsemaan pelkojaan ja kääntämään selkänsä niille: uhriksi ei suostuta eikä väkivallan uhkaan lopulta vastata väkivallalla. Painajaisiaan vastaan taistellessaan hän kasvaa romuttuneita vanhempiaankin vahvemmaksi yksilöksi.

Painajainen Elm Streetillä on tänäkin päivänä viihdyttävä ja nokkela kauhuraina. Cravenin elokuvassa paistaa vinksahtanut näkemys. Verilöyly on kekseliästä, unenomaista ja puuroa roiskuu saaveittain seinille. Onko sitten ajan hammas nakerrellut elokuvaa, sillä erityisen pelottava se ei kuitenkaan enää ole.

Vika on Freddyssä. Palovammojen arpeuttama helvetin vendetta on varmasti ollut 1980-luvun kumikauhun aikaan kaamea ilmestys. Repaleisine silinterihattuineen, kulahtaneine villapaitoineen ja terävine sormineen hän on kuin repäisty sarjakuvalehtien sivuilta. Hänessä on omituista koomisuutta, mutta tämä tuo samalla hahmoon särmää.

Anonyymien maskiteurastajien sijaan boogeyman Freddy on omituinen petkuttaja, joka elää kohteidensa pelosta. Sadistipsykopaatti ei usein edes saa nautintoaan tappamalla vaan kiusaamalla ja vainoamalla ihmiset äärirajoille.

Nokkeluuksia elokuvassa on kosolti, varsinkin kun vertaa Cravenin alkuperäistä hengentuotosta 2000-luvulla tehtyyn ynseään uusintaversioon. Originaalissa elokuvassa lähiön romahdusta kuvataan sentään pieni pilke silmäkulmassa.