Nuoret, vihaiset naiset

Seattlea pidetään 1990-luvun rockmaailman keskuksena lähinnä siellä vuosikymmenen alussa syntyneen grungen takia, jonka kuuluisin esittäjä oli laulajansa Kurt Cobainin itsemurhaan tarunsa päättänyt Nirvana. Kuuluisimman luomuksensa jälkeen kaupunki on säilyttänyt monet rockklubinsa, joissa uudet kyvyt ja paikalliset suuruudet voivat soittaa ja kertoa sanottavansa. Valkokankaalle on päässyt pieni seattlelainen tyttöpunkbändi The No Exits, jonka fiktiivisen tarinan kuvasi jo vuonna 1996 entinen toimintaelokuvien rutiiniohjaaja Kristine Peterson. Ensi-ilta elokuvateatteri Dianassa 5. kesäkuuta.

Shelly (Molly Gross) on bändin soolokitaristi, jolla on suhde The No Exitin laulajattareen Suzyyn (Marisa Ryan). Shelly tapaa kuitenkin bändin keikalla vanhan poikaystävänsä Jimmyn (Jason Bortz) ja vanha suola alkaa janottaa. Vietettyään yön Jimmyn kanssa, Suzy heittää Shellyn pihalle ja ongelmat kasaantuvat. Kaikki tapahtuu Seattlen vaihtoehtopiireissä. Jimmy julkaisee omakustannetta, joka haluaa kiinnittää kansalaisten huomiota kaikkiin asioihin, joissa nuori vihainen mies vain näkee jonkinlaista epäkohtaa. Shelly taistelee omien seksuaalisten mieltymystensä välillä eikä hallitse tilannetta vaan ajautuu vain tilanteesta toiseen. Suzy taasen on lesbodominoiva vahva sielu, joka kohtelee miehiä kuin muurahaisia ja haluaa alistaa muut mielipiteidensä taakse.

Seksuaaliset kategoriat

Petersonin tarkoitus on ilmiselvästi ollut herättää keskustelua tiukkia seksipreferenssejä vastaan ja elokuvan viesti on se, että uusien asioiden kokeilussa ei ole mitään pahaa. Kuvauksen kohteena on X-sukupolven nuoret naiset, jotka nauttivat elämästä estottomasti vastustaen kaikkea kahlitsevaa. Sinänsä ohjaajan tarkoitusperät ovat kannatettavia, mutta toteutus on vaisu ja ennalta-arvattavissa.

Shellyn kokeilut vanhan poikaystävän kanssa päättyvät, kuten onnellisten loppujen heteroelokuvissa - hän palaa ensimmäisen rakastettunsa luokse. Paljon parempi kuvaus samasta teemasta on Kevin Smithin ohjaama Chasing Amy (1997), jota tosin ei vielä ole Suomessa esitetty. Siinä asiat esitetään tehokkaan varmasti ilman turhaa rähjäämistä.

Seattle ja sade

Elokuvan pääosassa eivät suinkaan ole nuoret vihaiset näyttelijät, vaan Yhdysvaltojen luoteisosan suurkaupungin pilvinen ilmapiiri ja ainainen sade. Nuoret asuvat autotalleissa ja kulkevat hiphop-pipot päissä, mutta he ovat kuin lisukkeina kaiken yllä lepäävän raskaan sadeilmaston rinnalla.

Lähelle sateen muodostamaa tehokeinoa pääsee leffan musiikki, josta vastaavat mm. losangelesilainen kulttibändi Red 5, joka kirjoitti elokuvan tunnusbiisin I want to fuck you up. Mukana on myös 1980-luvun varsinainen nuori, vihainen nainen Joan Jett.

Petersonin aikaisempaan työlistaan kuuluvat sellaiset valmistuneet, mutta saman tien unohtuneet Kickboxer 5 (1994) ja Critters 3 (1991). Nyt kyse on sentään ihmissuhdepainoitteisesta nuorisoelokuvasta, mutta mainittavaa menestystä ei tämäkään saavuttanut. Ohjaajan seuraava elokuva voi kuitenkin olla jo toinen juttu. Hän on paraikaa kuvaamassa tieteiselokuvaa The Arena, jonka ensi-ilta lienee joskus ensi vuoden alussa. Ehkä siinä sanoma, jos sellaista on pakko sisällyttää, on puettu edes vähän omintakeisempaan asuun.

* *
Arvostelukäytännöt