Kauhukaksikko Sam Raimi ja Wes Craven kritisoivat vuosikaudet toinen toisiaan omiin tekeleihinsä piilottamiensa piikittelyjen kautta. Raimi virnuili Kauhun riivaamissaan (1982) Cravenin Amerikan ikiomista punaniskoista kertovaa Yön Silmiä (1978). Elokuvassa kellarin seinässä olleen revityn Yön silmät -julisteen kautta teiniohjaaja väitti Cravenin syyllistyneen leffassaan off-screen väkivaltapehmoiluun. Vastineena konkari esitti ensimmäisessä Elm Streetin painajaisessaan Raimin samaisen elokuvan syyllistyneen vain pahaiseen teinikauhuun. Elokuvassa nuori sankaritar katseli Raimin vyörytystä videolta todellisen pahasti käristyneen painajaisen vaaniessa nuorien unimaailmassa. Ja kommentointi jatkui seuraavissa elokuvissa.

Tappeluvuodet kääntyivät lopulta vanhan konkarin 6-0-selätykseen teiniohjaajan kohdattua omat luomiskriisinsä. Klassikkoja kauhufriikeille suoltanut Craven on pystynyt tasaiseen tahtiin uudistamaan näkökulmiaan ja luomaan valkokankaalle jotakin uutta ja omaperäistä. Muutaman heikoksi jääneen 1980-luvun lapsuksen jälkeen Craven onnistui lyömään todellisen uransa kunniajuoksun. Jopa kohtuullisesti toimiva alkuperäinen "kirkuna" saavutti ennen kokemattoman suosion ohjaajan uralla - Scream (1996) saavutti jopa ohjaajan lopullisen läpilyönnin Painajainen Elm Streetillä -elokuvaa (1984) suuremman suosion. Suuret yleisöt löysivät kauhun klassikko-ohjaajan. Runsaasti "vihreitä" ohjaajalle tuottanut leffa sai odotetusti jatko-osansa jo vuotta myöhemmin. Cravenin Scream 2 jatkaa jo edellisessä elokuvassa hyväksi koettua tarinaa. Ohjaaja vie laaja-alaisen kommentointinsa ja piikittelynsä entistäkin syvemmälle. Nyt ei ole pehmoilusta enää tietoakaan!

Scream 2 - (c) 1997 Dimension Films © 1997 Dimension Films

Alkuperäisestä tarinasta hengissä selvinneet Woodsboron nuoret ovat jälleen vaarassa ja vapaata riistaa kaiken maailman puukkomiehille. Heidän kohtalostaan tehdyn elokuvan "Stab" ennakkonäytöksessä alkava murhasarja kuohuttaa Widsor Collegen campusaluetta. Ensimmäisen osan viittaan pukeutuva naamionaama on tullut takaisin entistäkin kummajaisempana.

Aikaisemman tarinan sankarittaren Sidney Prescottin (Neve Cambell) uudelleen laajentunut ystäväpiiri alkaa kokea uudelleen ennalta-arvaamatonta karsintaa maskiin pukeutuneen kummajaisen terrorisoidessa aluetta - ensimmäisen kerran murhamysteeri palaa verisenä versiona. Devey Riley (David Arquette), Sidneyn tuki ja turvaa jo Woodsboron ajoilta ja käsikirjoituksen Stab-elokuvaan edellisestä tapahtumasta vääntänyt Gale Weathers (Courteney Cox) lyövät päänsä yhteen ja alkavat tutkia tapausta. Sidneyn yhä nopeammin supistuvan ystäväpiirin jokainen jäsen on epäilyksen alainen mahdollinen mielipuoli ilkiö. Tutkimusta helpottaa vain tasaiseen tahtiin pienenevä epäiltyjen joukko murhaajan vaaniessa aina seuraavaa saalistaan ennen lopullista näytöstä...

Vastustajana koko maailma

Kamppailuvuodet Raimin kanssa tekivät Wes Cravenista näppärästi elokuvaa kritiikkinä käyttävän ohjaajan. Craven onkin hyödyntänyt uusimmissa ohjauksissaan oppivuosiensa koulutusta, hänen avoimet hyökkäyksensä ovat kohdistuneet erityisesti tiedotuskanavien ylivaltaa kohtaan. Suurelle viihdealttarille sielunsa myynyt, televisioiden kautta taloihin murtautuva sähkötuolihoitopotilas ja lapsia kellariin teljennyt kummajaisperhe ovat kärjistetyimpiä kritiikin edustajia hänen tuotannossaan. Vuonna 1996 Craven palasi kuitenkin lähteilleen, kritiikin kohteeksi joutui jälleen kauhuelokuvien perinne. Kyytiä saivat perinteisten alan klassikoina pidettyjen rainojen ohella hänen omat elokuvansakin. Leffa oli vallankumouksellinen omalla sarallaan - siinä elokuvan roolihahmot taistelivat joutumasta kauhuelokuvien kliseiksi.

Elokuvassa kauhuelokuvien innoittamat kummajaistappajat Steven Orith ja Billy Loomis muokkasivat "ykkösessä" verikekkerit vailla vertaa… ja paljastuihan se murhan motiivikin ennen vihulaisten oikeutettua tappamista. Uusimmassa elokuvassaan, Scream 2, Craven vie tarinan entistäkin oudommalle polulle - nyt roolihahmot tietoisesti taistelevat välttääkseen ykkösessä kokemansa kovan kohtalon. Craven ei kuitenkaan tyydy vain kommentoimaan kauhuelokuvien monimuotoista perinnettä. Kritiikin kohteeksi joutuvat niin Internet-maailman haitat, amerikkalaisen oikeusjärjestelmän farssinomaiset teatterit kuin psykopaatteja ihannoiva mediavyörytyskin. Internetin kautta epäsosiaaliset kummajaiset löytävät sielunveljensä, ja kauhuelokuvan syyllisyyttä ja moraalia pohdiskeleva amerikkalainen oikeusjärjestelmä unohtaa todellisen tehtävänsä. Frendeistä tutuksi tullut Courtneney Cox, mediamyllyn käynnistävänä sensaatiotoimittajana, toimii esimerkkinä massan veri ja hurme -toiveita täyttävänä uutisankkurina.

Jatkuvaa vyörytystä

Leffaa ylläpitävä voima muodostuu kuitenkin jatkuvasta viittailusta ja piikittelystä kauhun abc-kirjaan - vyörytys onkin vailla vertaistansa. Italialaisen Lamberto Bavan ohjaaman alkuperäisen demoni-rainan alkua muistuttava verinen aloitus muuttuu nopeassa tahdissa yhdistelmäksi alan tunnettuja klassikoita. Tarinan edetessä kyytiä saavat John Carpenterin tarina Halloween-yön murhamysteeristä, Sean Cunninghamin keksimä Friday the 13th -sarja sekä Michele Soavin ohjaama näytelmäseurueen selviytymistarina vankimielisairaalasta kadonneen julmurin kynsistä (Bloody Bird aka Stage Fright). Ohjaaja onkin onnistunut ammentamaan "esikuvistaan" mukavan keitoksen giallo-jännitystä, kauhua ja parodiaa. Katsojalleen jatkuvaan tahtiin vääriä-vai-oikeita -johtolankoja syöttämällä ohjaaja pystyy kätevästi peittoamaan mennen tullen klassikkoesikuvansa. Nuorallatanssi hyvän ja huonon maun, toimivan ja kangertelevan leffan köydellä onnistuu suuremmitta hötkyilyittä.

Elokuvan hauskan henkilögallerian kautta voimakkaan parodian kohteeksi joutuvat monet tekeleet, säilästä saavat mm. David Lynchin kauniin nuoren tytön murhaa pohtiva rikosleffa ja Fred Olen Rayn edustamien elokuvien omintakeiset lainalaisuudet. Twin Peaks -melodiaa hyväksikäyttäen Craven luo David Arquetten esittämästä ykkösosan kämmärimäisestä poliisista tällä kertaa Twinpeaks-tyylisen etsivän irvikuvan. Fred Olen Rayn elokuvissa keskeisessä asemassa olevat aivottomat ja "runsasetuvarusteiset", pian-uhriksi-joutuvat-barbie -hahmot saavat kollegansa campuksen sisarjärjestöjen järjettömistä kikattelijoista. Dialogeissa esitetyt monet totuudet hyvistä ja huonoista kauhuleffoista eivät jätä varmastikaan kylmiksi alan ammattilaisia. Lopullisen kommentin kauhuelokuvien pykäläviidakosta Craven antaa tahallaan ylimenevässä lopetuksessaan. Mikä onkaan se huonojen kauhuelokuvien lopetuksien patenttiratkaisu? Riitaa haastava ja uutta kilpakumppania etsivä Wes Craven esittääkin leffassaan kärjekkäitä haasteita kollegoilleen.

Kumpi parempi?

Leffan alussa elokuvateorian luennolla pian uhreiksi joutuvat opiskelijat väittelevät aiheesta: "Miten lyödä kakkososassa ykkösosan omintakeisuus? Sehän on mahdottomuus, jonka vain ani harva ohjaaja on tehnyt mahdolliseksi." Esittämäänsä kysymykseen Wes Craven onnistuu löytämään sen oikean vastauksen. Vanhalla hyväksi koetulla tavalla! Esittämällä enemmän uhreja, enemmän verta ja vaikeammin arvattavan, vasta aivan lopussa paljastuvan syyllisen... ja uuden näkökulman. Tähän asti verisimmässä työssään Craven onnistuu lyömään ykkösensä heittämällä yhä enemmän itseään luomaansa lihamyllyyn. Elokuvan tarjoama ajoittain erittäinkin sairas ja verinen kerronta parilla böö-efektillä varustettuna saa ihmettelemään konkarin uudistumiskykyä.

Cravenin uusin on mielenkiintoinen ja oivaltava elokuva. Parodiaa itsestään (ja lähes kaikesta) tekevä ohjaaja pystyy juuri ja juuri kannattelemaan tarinansa lopputeksteihin saakka. Tarina etenee joutuisasti pitäen katsojansa hereillä muutamaa hieman laahaavaa kohtausta lukuun ottamatta. Alan todelliset ammattilaiset viettävät klassikkoja parjaavan leffan seurassa varmasti mukavan jännittäviä hetkiä. Elokuvatyyliä ja Wes Cravenin aiempaa tuotantoa tuntemattomalle elokuva ei varmastikaan avaudu ja jää näille ainoastaan keskikertaiseksi teinikauhuksi. Innolla voi vain odottaa, miten ohjaajan duosta trilogiaksi vuonna 1999 venähtävä jatko onnistuu.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä