S1m0ne valkokangas

Simone on nykyajan Frankenstein, tekijänsä luomus, josta tulee kontrolloimaton - jopa tekijäänsä suurempi. S1m0ne näyttää, miten Hollywood ja tähteys saa epäaidon tuntumaan aidommalta kuin aito. Ykkösistä ja nollista muokattu läheisesti barbieta muistuttava virtuaalihahmo hullaannuttaa maailmaa ja raja aidon ja epäaidon välillä hämärtyy. Miten sellaista voi sanoa keinotekoiseksi ja olemattomaksi, mikä herättää tunteita ja mielen kuohuntaa kuten Simone?

Viktor Taransky (Al Pacino) on mielestään saanut liian vähän arvoa ja tunnustusta osakseen elokuvaohjaajana. Hän saa tarpeekseen oikuttelevista näyttelijättäristä, jotka pitävät itseään elokuvataidetta tärkeämpinä. Hullu tiedemies jättää Taranskylle perinnöksi tietokoneohjelman, jolla hän luo mieleisensä virtuaalinäyttelijättären, Simonen. Kaikki rakastuvat Simoneen, eikä kukaan osaa aavistaa hänen alkuperäänsä. Simonen suosio kasvaa jopa liian suureksi, eikä Taranskylla pysy enää langat käsissä. Päähenkilön yritykset peitellä salaisuuttaan saavat mediakriittiseksi satiiriksi tarkoitetun elokuvan muuttumaan paikoin farssiksi.

Al Pacino osaa yhä lurpsuttaa koiranpentusilmiään ja tekee varsin hyvän roolisuorituksen. Tosin mitään uutta ja ihmeellistä Pacino ei itsestään tässä anna. Tilavassa huoneessa esitetty vaikuttava monologikin vain eri sanoin on jo nähty esimerkiksi Paholaisen asianajajassa (1997). Samoin kuin elokuvassa Simone on yleisölle entuudestaan täysin tuntematon tyhjästä noussut tähti, Simonea näyttelevä Rachel Roberts on uusi kasvo elokuvamaailmassa, kun taas elokuvan todellinen diiva, Winona Ryder, saa vain hyvin yksiulotteisen sivuroolin äksyilevänä bitchinä.

S1m0nen ohjannut Andrew Niccol on kaikissa kolmessa elokuvassaan osoittanut kykynsä tarttua ajankohtaisiin askarruttaviin aiheisiin. Gattacassa (1997) pohdittiin geeniteknologiaa ja inhimillisyyden riistoa. Truman Show’ssa (1998) käytiin käsiksi paljon puhuttaviin real life -tv-sarjoihin. Ja nyt S1m0nessa pyöritellään elokuvanäyttelijöiden pelkoa heidän korvaamisellaan virtuaalinäyttelijöillä, kuten vaikka Final Fantasyssa (2001). S1m0ne tosin lohduttaa näyttelijöiden ammattikuntaa, sillä siinä tietokoneella tehty virtuaalinäyttelijä ei ole mikään ihanne, vaan Taransky yrittää kovasti peitellä häpeällistä salaisuuttaan, joka takuulla veisi hänen uransa nöyryyttävään tuhoon. Eikä missään vaiheessa edes selitetä, miksi Simonen paljastuminen virtuaaliseksi olisi niin suuri häpeä Taranskylle, koska loppujen lopuksi kunnia Simonen näyttelijänlahjoista ja viehättävästä olemuksesta menisi hänen luojalleen.

S1m0ne kieltämättä herättää kiinnostavia ajatuksia, mutta komedian osalta siinä on ajoitus pahasti pielessä, se jää liiaksi polkemaan paikallaan ja on välillä turhankin ennalta arvattava. Vaikkakin nykyään yllättävät juonen kiepsahdukset ovat tulleet jo varsin kliseisiksi, olisi jokunen pikku ylläri antanut S1m0neen vähän ytyä. Pikkutarkoille ihmisille, jotka jäävät mielellään pohtimaan yksityiskohtia S1m0ne saattaa tuntua suorastaan raivostuttavan epäuskottavalta varsinkin mitä tulee kohtauksiin, joissa käytetään tietokonetta. Elokuvan idea on mitä mainioin, mutta sitä olisi voinut hyödyntää huomattavasti syvällisemmin.