Betty Fisher valkokangas

Joskus elokuvan katselu on sellainen kokemus, ettei sitä haluaisi pukea sanoiksi. Elämyksen analysointi ei voi koskaan välittää lukijalle arvostelijan tuntemuksista kuin ehkä murusen. Sanoilla ei tavoita elokuvallista ilmapiiriä, enkä edes aio siihen pyrkiä. Huolimatta havaintojeni ristiriitaisuudesta voin vain todeta kokeneeni hyvin vahvan elämyksen katsoessani Claude Millerin elokuvaa Betty Fisher.

Kun elokuva loppui, olisin tahtonut sen jatkuvan. Se tuntui ajoittain pitkältä, jopa pitkäveteiseltä, vaikkei sen minuuteissa mitattuna sitä ole. Kokonaisuus on kuitenkin niin intensiivinen, että hengähdystauot tekevät hyvää. Elokuva on juoneltaan ja ilmiasultaan monessa kohtaa ristiriitainen. On ehkä paradoksaalista, mutta sen houkutteleva ilmapiiri syntyy juuri tästä törmäyksestä. Tarina on vauhdikas, mutta tunnelmassa on miltei uhkaavaa rauhaa. Käänteet eivät ole arjen tasolla kovinkaan uskottavia, tämä ei silti haittaa fiktioon uppoutumista. Pohjana on brittiläisen dekkaristin Ruth Rendellin kirja The Tree of Hands, joka oletettavasti on matkan aikana reilusti muuttunut jo pelkästään miljöön vaihdoksen ansiosta.

Ranskaan sijoittuvaa tarinaa taustoitetaan traagisella takaumalla. Pieni tyttö on junassa äitinsä kanssa, yhtäkkiä äiti sekoaa ja hyökkää tytön kimppuun. Seuraavassa kohtauksessa tyttö on kasvanut aikuiseksi. Hän on suurmenestyksen saavuttanut kirjailija Betty Fisher (Sandrine Kiberlain). Kalpea, hermostunut Betty seisoo pienen poikansa Josephin kanssa lentokentällä. He odottavat vieraakseen Bettyn äitiä Margotia (Nicole Garcia). Äiti on todellisuudentajunsa kadottanut, itsekeskeinen psykopaatti. Emotionaalisesti hän on lapsen tasolla ja äkilliset, väkivaltaiset kohtaukset pysyvät kurissa vain lääkityksen avulla.

Joseph kuolee onnettomuudessa ja Betty menettää halun elää. Tämä käynnistää kiemuraisen tapahtumaketjun, jota kukaan ei enää lopulta hallitse. Itseensä käpertynyt äiti havahtuu tyttärensä suruun ja tahtoo auttaa. Hän keksii ratkaisun ja kaappaa kadulta pienen pojan, jonka kiikuttaa tyttärensä luo lohduksi. Poika on kuin ilmetty Joseph. Tämä pieni poika, arka Jose, joutuu kahden epätasapainoisen naisen riepoteltavaksi.

Elokuva on jaksotettu limittäisiin osiin, jotka täydentävät toisiaan. Ennen ja jälkeen kidnappauksen seurataan Josen elinpiiriä. Äiti on kevytkenkäinen tarjoilija Carole (Mathilde Seigner), jonka lukuisat miesystävät joutuvat poliisin epäillyksi.

Tämä toinen puoli tarinasta tuo muutoin synkkäsävyiseen tragediaan helpottavaa komiikkaa. Erinomaisen hupaisat sivuhahmot, joiden viritelmiä seuraillaan paikoin laveastikin, tasoittavat myös apeaa virettä ja tekevät kokonaisuudesta ilmavan. Elokuvassa vuorottelevat valo ja varjo, epätoivo, katkeruus ja mahdollisuus uuteen alkuun.

Juoni on niin monikäänteinen, ettei sitä kannata tarkemmin kuvailla. Kiemuraisesta kuviosta piirtyy esiin selkeä pääraide. Tarkasteltavana on äidin ja lapsen kipeä suhde, menetyksen kipu ja siitä selviäminen. Rinnastettuina on kolme äitiyden mallia. On Betty, joka kipeästi tarvitsee kohteen hoivaamistarpeelleen. Hän haluaisi hyvittää omaa rikkinäistä äitisuhdettaan, korjata oman äitinsä tekemiä virheitä, mutta lapsen menetys vie häneltä mahdollisuuden. Sitten on Margot, joka epätoivoisella teollaan tarjoaa tyttärelleen uuden tilaisuuden ja koettaa samalla paikata omaa kyvyttömyyttään olla suojeleva, rakastava äiti. Carole on näistä kahdesta lähempänä jälkimmäistä. Hänkin on omalla tavallaan kypsymätön lapsi, joka ei osaa antautua äitiyden vaatimaan epäitsekkyyteen.

Myös ohjaajana tunnettu Nicole Garcia, jonka hyvin samansävyinen ohjaustyö Valhe on paraikaa ohjelmistossa, eläytyy upeasti hirviömäisen äidin rooliinsa. Sandrine Kiberlain apaattisena tyttärenä tekee hahmostaan liikuttavan hyvin hienovaraisilla eleillä.