Islantilainen mieli jää arvoitukseksi

Kokemukseni islantilaisista ei ole kummoinen. Hatarien päätelmieni perusteella uskallan kuitenkin sanoa, että päälle päin islantilaiset ihmiset ovat iloisia, kovaäänisiä ja hersyviä, mutta heillä on myös tiettyä mytologista vaistoa - herkkyyttä aistia kohtaamiensa ihmisten pinnanalaisia väreitä. Tämän voi tietysti selittää viittaamalla epämääräisesti ankarien luonnonolojen koulintaan, mutta se saattaa johtua osittain myös siitä, että maassa kaikki on suhteessa pikkuruista. Pääkaupunkikin on pahainen kylä verrattuna Euroopan suurkaupunkeihin ja kaikki siellä tuntevat toisensa. Ihmisen on pakko aistia mielenliikkeitä, kun yhteisö on niin tiivis. Eräs tapaamani islantilainen myös väitti - ja todensi väitteensä - että he ovat yhtä kovia juomaan kuin suomalaiset. Kaikki näkemäni islantilaiset elokuvat myös tukevat näitä mielikuvia Islannin kansasta. Samalla ne tuntuvat kaikki olevan jollain tapaa sisäsiittoisia: kuin ei ulkopuolinen voisi niille lämmetä eikä hänen sitä haluttaisikaan tekevän.

MeriBaltasar Kormákur (1966) on maan tämän hetken tunnetuin ohjaaja, joka tuli Suomessakin tutummaksi elokuvallaan 101Reykjavik (2000). Hänen uutuutensa Meri, joka on päässyt Oscar-ehdokkaaksi asti, on jonkin verran edeltäjäänsä tyynempi ja kypsempi, muttei olennaisesti. Samaa räävitöntä huumoria ja kärjistettyä hulluutta on tarjolla. Elokuva on Kormákurin tyyliin liioitteleva, kajahtanut, valtoimenaan tunteenpaloa, mutta se on myös etäinen ja helposti ohitettava. Äärimmäiset henkilöhahmot eivät herätä sympatiaa, sillä heitä tarkasteleva kamera on ehkä paljastava, muttei lämmin. Koko hullunmylly on ohi nopeasti ja ristiriitaisen nätisti.

Meri kertoo pikkukaupungin kalatehtailijasuvusta, joka kokoontuu yhteen perheen isän, itsepäisen tyrannin, eräänlaista perinnönjakoa kuulemaan. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kasvutarina keskittyy perheen nuorimpaan muusikkopoikaan, Agustiin (Hilmir Snær Guðnason). Hän tuo näytille ranskalaisen vaimokkeensa ja paikallinen serkkutyttö höyryää mustasukkaisuutta.

MeriPerheessä on tietysti jos jonkinlaista tyyppiä: puolikuuro, hulvaton isoäiti, isä, joka on nainut vaimonsa hillityn sisaren. Ensimmäisestä avioliitosta isällä on kolme lasta: vaimon latistama pelkuri, hulivili taiteilijapoika sekä natsihenkinen tyttärenilkimys. Norjalaisen Petter Næssin menestysohjauksesta Ellingistä tuttu, Norjan kansan rakastama Sven Nordin tekee pienen roolin tämän lapatossuaviomiehenä. Avioparin täysluuseri teinihoppari on passiivisia nykynuoria antaumuksella kauhistelevalle pirullisen hyvä hymistelynkohde, mutta hahmona myös hirmuisen huvittava. Nimittäin kun maa järisee, juippi saa apatiaoliostaan irti sen verran, että murtautuu kylän ainoalle huoltoasemalle pelaamaan autopeliä.

Niin pinnalla kuin pinnan alla järisee. Tuli, rakkaus ja vihanpurkaukset ehtivät loimottaa tarinan hektisesti latautuneissa päivissä ennen kuin asiat loksahtelevat kohdilleen - pahalla tai hyvällä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä