Everest valkokangas

Mount Everest on vaatinut vuosien saatossa yli 200 ihmisen hengen. Se on pari prosenttia vuorelle yrittäneiden määrästä. Vuoren vaarallisuus nousi otsikoihin keväällä 2014, kun lumivyöry vaati kuudentoista šerpaoppaan hengen. Tapaus herätti kritiikkiä kaupallista vuorikiipeilyä kohtaan, sillä paikalliset hyötyvät kiipeilijöistä varsin vähän, vaikka ilman šerpaoppaiden apua useimpien Everest-valloitus jäisi tekemättä.

Viime kevään Nepalin maanjäristys oli tuhoisa myös Everestillä. Maanjäristyksen aiheuttama lumivyöry osui kiipeilijöiden perusleiriin surmaten 19 ihmistä. Nepalin laajojen maanjäristystuhojen takia tapaus ei saanut yhtä paljon huomiota kuin vuotta aiemmin tapahtunut tragedia.

Vuoren huipulla synkimmät päivät on koettu huhtikuussa 1996, jolloin parin päivän aikana huipun alueella menehtyi kahdeksan kiipeilijää. Traagisista tapahtumista on kirjoitettu useita kirjoja ja aihetta on käsitelty dokumenteissa. Nyt tapahtumista on tehty elokuva Everest, joka rakentuu vuorella tuolloin menehtyneen uusiseelantilaisen ammattikiipeilijän Rob Hallin ympärille. Everestin viidesti valloittanut Hall aloitti 1990-luvulla opastetut kiipeilyretket vuorelle.

Everestin on ohjannut islantilainen Baltasar Kormákur, joka on aiemminkin pureutunut ihmisen selviytymiseen äärimmäisissä olosuhteissa. Vuonna 2012 valmistunut Syvyys kertoi niin ikään tositapahtumiin nojaten islantilaismiehestä, joka kalastustroolarin kaatumisen jälkeen sinnitteli hyisessä vedessä useita tunteja.

Everestissä on paljon samoja elementtejä kuin Syvyydessä. Kormákur ei ylidramatisoi luonnonvoimia vaan esittää koruttomasti, kuinka pieni ja mitätön ihminen niiden rinnalla on. Ihmiset eivät ole supersankareita ja selviytyminen on täysin sattumanvaraista. Äärimmäisissä olosuhteissa rationaalisetkin ihmiset tekevät virhearviointeja inhimillisistä syistä. Inhimillisen tekijän läsnäolo on tragedioissa väistämätöntä.

Syvyys oli pienieleinen ja toteava elokuva. Kormákur on pyrkinyt samaan tyyliin myös Everestissä, mutta on joutunut taipumaan Hollywood-tuotannon vaatimuksiin henkilökeskeisen dramatisoinnin suhteen.

Kiipeilijöiden vuorella kohtaamien koettelemusten rinnalle on tuotu heidän kotona odottavat omaisensa. Tämä on valtavirtaelokuvan näkökulmasta ymmärrettävää, mutta vähentää kerronnan tehoa suhteessa siihen, että tapahtumien näkökulma olisi pidetty pelkistetysti vuorella ja kiipeilijöiden koettelemuksissa.

Maisemat ovat elokuvassa kirjaimellisesti henkeäsalpaavat. 3d-version samentama kuva syö kuitenkin vuoristomaisemien kontrastia eikä tuo kuvakerrontaan mitään elämyksellistä. Keskenkasvuisille suunnatuissa tehosterymistelyissä näennäisen tehostekikkailun saattaa vielä ymmärtää, mutta aikuiseen makuun tehdyssä tosielämän seikkailudraamassa jälkikäteen tehty ”kolmiulotteisuus” on täysin turha kommervenkki.

Maisemien lisäksi kiipeily tuo elokuvaan lisäjännitettä. Vuorikiipeilyn kuvaajana Everest ei ole yhtä intensiivinen kuin vaikkapa saksalaiselokuva North Face (2008), mutta todentaa varsin mallikkaasti, miten ihmisen yritys ylittää oma fyysinen suorituskykynsä omaa sellaista dramatiikkaa ja jännitettä, jota ei tarvitse höystää Cliffhangerin (1993) tyyliin pyssyjen paukuttelulla ja pyrotekniikalla.

Muutamin kohdin Everestissä maltetaan jopa keskittyä pohtimaan vuorikiipeilyn motiiveja. Maan korkeimman kohdan valloittamisen vaarat ja riskit ovat laajalti tiedossa, mutta se ei estä ihmisiä leikkimästä hengellään, mitä on rationaalisesti vaikea ymmärtää. Kenties varmalta paleltumiskuolemalta välttynyt Beck Weathers kiteyttää asian elokuvassa parhaiten: ”Muualla minua seuraa koko ajan tumma pilvi, mutta kun kiipeän vuorelle – mille tahansa vuorelle – pilvi katoaa jonnekin.” Rationaalisempaa selitystä ei liene tarjolla.