Beast valkokangas

Tohtori Nate Samuels (Idris Elba) on tuonut kaksi teini-ikäistä tytärtään, Norahin (Leah Jeffries) ja Meredithin (Iyana Halley), tutustumaan heidän nuorena kuolleen äitinsä kotimaahan Etelä-Afrikkaan. Mistä Nate on itse kotoisin, ei selviä elokuvasta, mutta jokin kytkös hänellä on nuoruudessaan ollut Afrikkaan. Nate ja lasten äiti ovat eronneet ennen kuolemaa, mutta Nate näkee välillä unia, joissa vaimo kutsuu häntä yrittäen kertoa jotain. Varsinkin vanhempi lapsista on katkera isälleen siitä, että tämä on ollut niin paljon poissa heidän lapsuudessaan, ja syyttää isäänsä erosta teinin mustavalkoisen maailmankuvan paatoksella.

Vastassa on Naten vanha kaveri Martin (Sharlto Copley), safariopas, jonka on tarkoitus näyttää amerikkalaisille teineille hieman aitoa Afrikkaa ja sen eläimistöä. Martinin suunnitelmissa on viedä perhe safarille alueelle, jonne turisteja ei yleensä viedä. Elokuvassa ei varsinaisesti tuoda esiin sitä faktaa, että eläimiä kuten leijonia kasvatetaan ensin aitauksissa ja viedään sitten maastoon turistien aidon kokemuksen varmistamiseksi.

Tämä toiminta limittyy myös raharikkaiden tappoturistien hurmeisiin metsästyssafareihin, jotka ovat turismin pimeyden sydän. Tuskin kukaan on unohtanut Philadelphialaisen hammaslääkärin urotekoja Afrikassa. Mutta näistä asioista Beast ei tiedä mitään, ne eivät ehkä viihdyttäisi suurta yleisöä. Ne olisivat vaikeita asioita, ja jollekin tulisi kuitenkin paha mieli. Jokin tuollainen sanoma olisi kuitenkin kannattanut ujuttaa mukaan, se olisi voinut pelastaa jotakin.

Ennen elokuvan näkemistä olin elätellyt toivoa, että nimi Beast olisi jonkinlainen ironinen lohkaisu, jolla saataisiin katsoja odottamaan, että elokuva ei olisikaan idealtaan niin typerän yksioikoinen, että paha leijona jahtaa perhettä savannilla ja ihminen on luomakunnan kruunu. Jossain välissä aloin toivoa, että elokuva olisi sittenkin juuri niin yksioikoinen: suurella budjetilla toteutettu rytinä, sielultaan B-elokuva, joka pystyisi luomaan kihelmöivää takaa-ajon jännitystä tyylilajina Spielbergin tv-elokuva Kauhun kilometrit (Duel, 1971), jossa tyly musta rekka jahtaa yksinäistä autoilijaa tyhjillä maanteillä, ihan vain huvikseen.

Baltasar Kormákurin ohjaama elokuva yrittää toisintaa avarissa maisemissa jotain Liam Neesonin tähdittämistä klaustrofobisista trillereistä, joissa alustuksen jälkeen mennään eikä meinata. Juuri tähän alun perhekuvio viittaa. Se on suora kopio Taken-elokuvista ja monista sen hengenheimolaisista. Isi pelastaa pulasta ja perhe eheytyy jälleen saumattomaksi tiimiksi, teinitkin palaavat ruotuun.

Turha kai sanoakaan, että savannilta mennään metsään, myös kirjaimellisesti, ja eksytään syvälle. Niin syvälle ettei enää tiedetä, missä ollaan ja miten sieltä päästäisiin pois. Jäljet johtavat sylttytehtaalle, kuuluu kulunut suomalainen sanonta, jonka juuret ovat niin mielenkiintoiset, että niistä varmasti kannattaisi tehdä elokuva. Se voisi olla parempi kuin Beast. Se olisi parempi kuin Beast. Mikä vain olisi.

Elokuvan toinen käsikirjoittaja Ryan Engle löytyy Liam Neesonin tähdittämien action-trillerien Non-Stop (2014) ja The Commuter (2018) takaa. Molemmat elokuvat ohjasi Jaume Collet-Serra. En tiedä olisiko hänkään pystynyt pelastamaan tätä sekavaa soppaa, jonka suurin synti on varmasti sekava ja keskeneräiseksi jäänyt käsikirjoitus, tai sen hahmotelma. Edellä mainitut elokuvat tapahtuivat ahtaissa sisätiloissa, junassa ja lentokoneessa, jotka jo lähtökohtaisesti luovat klaustrofobisen, puristavan tunteen. Jotain uutta olisi pitänyt keksiä kuvattaessa aurinkoisella savannilla tai pimeässä pusikossa. Mutta onhan meillä aina auto, ja siellä voi olla sisällä paniikissa, tuumasivat käsikirjoittajat.

Toteutus ontuu sekä kömpelöiden ja naurettavien detaljien että villinä heiluvan ja tärisevän käsivarakuvauksen osalta. Onko kuvaaja juotettu känniin ja sitten tyrkitty ja ravisteltu, että saataisiin autenttisen oloista sisätilakuvaa autosta? Miten ihmeessä pilkkopimeällä savannilla ja pusikon keskellä voi suunnistaa noin varmajalkaisesti, vaikkei edes tunne maastoa? Entä kannattaako leijonaa tosiaan seurata pilkkopimeässä metsikköön, varsinkin kun tietää sen olevan haavoittunut? Kaikenlaisia kysymyksiä putkahtelee mieleen. Onneksi elokuvan kesto on armollinen.

Islantilainen Baltasar Kormákur osaa peilata ihmisen pienuutta ja myös turhamaisuutta, tarvetta olla luonnon kesyttäjä, kauniita ja samalla hyisen armottomia luonnonmaisemia vasten. Kormákur kirjoitti ja ohjasi uskomattoman tosielämän selviytymistarinan Syvyys (2012), jossa rauha ja hiljaisuus korostivat draamaa. Everest (2015) oli jo astetta kaupallisempi, mutta niin ikään vaikuttavasti kuvattu selviytymiskamppailu. Beastin kohdalla sama taika ei enää toteudu. Ehkä Afrikan lämpö ei sovi karun pohjoisen kasvatille. Tai sitten Kormákur on vain päättänyt hoitaa rahakkaan projektin pois alta, jotta voisi tehdä taas jotain kiinnostavaa ja kelvollista.

Monissa rooleissa marinoitunut ja palkittu Idris Elba on tässä elokuvassa aivan yhtä hukassa kuin kaikki muutkin. Hän on aiemminkin näytellyt luonnon armoille joutuvaa tohtoria selviytymistarinassa Vuori välissämme (The Mountain Between Us, 2017), mutta edes kokeneen näyttelijän rutiini ei voi viedä tätä projektia kunniakkaaseen finaaliin. Näyttelijöille ei löydy tilaisuutta näytellä, he yrittävät vain selviytyä. Jostain syystä Beast on kuitenkin kerännyt varsin mukavat lipputulot maailmalla.