Bowling For Columbine valkokangas

Elokuvateattereissa pääsee harvoin näkemään dokumenttielokuvia. Vielä harvinaisempaa herkkua on toimiva satiiri, joka naurattaa, itkettää ja sitoo haastavuudellaan katsojan tiukasti otteeseensa alusta vähintäänkin loppuun asti. Sellainen mestariteos on Bowling for Columbine.

Michael Moore on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut tämän yhdysvaltalaisten asehulluutta rohkeasti ruotivan dokumentin. Elokuva kietoutuu Columbinen lukiossa neljä vuotta sitten tapahtuneen verilöylyn ympärille. Eräänä aamuna, käytyään ensin keilaamassa, kaksi teinipoikaa ampui 13 ihmistä koulunsa kirjastossa. Tämän jälkeen he tappoivat itsensä. Tapauksesta sälytettiin vastuuta niin television, videopelien, Saatanan, South Park -televisiosarjan kuin heavymetallinkin harteille. Todellisen vainon kohteeksi joutui Marilyn Manson. Moore osoittaa näiden syytösten järjettömyyden jo kytkemällä elokuvansa nimen keilailuun. Miksi kukaan ei hakenut syytä poikien keilailuharrastuksesta?

Monipuolisen materiaalin ohella dokumenttiin on sisällytetty ihastuttava animaatio Yhdysvaltain historiasta, jossa kertojana toimiva luoti opettaa pelon olleen aina valkoista Amerikkaa liikuttanut voima. Moore pelaa korttinsa taitavasti käsitelleessään pelon ilmapiirin luomista markkinatalouden kantavana voimana. Vainoharhaisuuden lietsomisesta hän syyttää lähinnä uutismedioita ja poliittisia päättäjiä, jotka oikeuttavat sosiaalihuollon laiminlyöntejä lähes kasvottomilta pahantekijöiltä puolustautumisella. George W. Bush on itseoikeutettu hahmo pelon retoriikkaa käsittelevissä kohdissa. Niin, ja Kanadalaiset eivät pelkää. He eivät edes lukitse oviaan.

Haastateltavat ovat valikoituneet elokuvaan niin, että he lähes poikkeuksetta katsovat aseen omistamisen olevan paitsi kansalaisoikeus, myös kansalaisvelvollisuus. Kiusallisin haastattelupätkä on Mooren vierailu entisen filminäyttelijän, Charles Hestonin, luona. (Ase)hullu Heston toimii Kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n puheenjohtajana, ja hän kehuskelee rahvaasta eristetyn turvajärjestelmäpalatsinsa lukuisilla ladatuilla aseilla. Moore ahdistaa hänet nurkkaan haastattelun kuluessa, ja katsojan on vaikea arvioida, miten suuri osuus vanhan Hestonin sairauksilla on hänen säälittäviin vastauksiinsa.

Moore provosoi ja tekee karkeita rinnastuksia pitäen kuitenkin yllä sopivaa itseironisuutta. Ohjaajan jatkuvan läsnäolon voisi tulkita myös narsismiksi, mutta mielestäni muutkin saavat riittävästi puheenvuoroja. Mooren esiintyminen pikemminkin yhtenäistää lukuisia viittauksia sisältävän elokuvan harmoniseksi kokonaisuudeksi. Hän osoittelee, mutta välttää turhan moralisoinnin. Tämä on elokuva, jota opettajien pitäisi viedä yläastelaisensa ja lukiolaisensa ehdottomasti katsomaan.

Musiikkia on käytetty hienosti poliittisen kaksinaismoralismin traagisuuden korostamisessa, ja taitava leikkaus tukee terävää satiirista tyyliä. Kuvamateriaaliin on liitetty myös melkoisesti lukuarvoja etsittäessä vastausta siihen, miksi Yhdysvalloissa tehdään monta kertaa enemmän murhia kuin missään muualla. Kun murhien määrä maassa laski 20%, samanaikaisesti uutisten väkivaltajutut lisääntyivät 600%. On äärimmäisen pelottavaa, että tämä oli dokumentin tilastotiedoista positiivisin.

Elokuvan katsominen Suomessa asettaa sen mukavasti hiukan vinoutuneeseen kontekstiin. Dokumentti pelottaa ja ravistelee, mutta toisaalta on helpottavaa nähdä, että kaikki amerikkalaiset eivät ole päästään vialla. Katsomiskokemusta saattaa värittää myös sadistinen mielihyvä, jonka saa aikaan mielikuva yhdysvaltalaisista päättäjistä elokuvaa katsomassa.

Erään NRA:n jäsenen kommentti tiivistää herttaisesti elokuvan henkeä: "…emme ole fasisteja, terroristeja, rasisteja tai muuta roskaa. Olemme kansalaisia."