Michael Mooren jaettu maa kotikatsomo

Kun Bushia jyrättiin Yhdysvalloissa toiselle presidenttikaudelle, ei tie ollut tasainen tai mutkaton. Kriittisiä ääniä istuvaa presidenttiä vastaan kuului niin ulkomailta kuin Amerikan ihmemaasta itsestäänkin. Bushia vastaan kamppaili avoimesti dokumentintekijä Michael Moore. Hän kiersi puhumassa aiheesta ympäri maata ja eksyi matkallaan konservatiivisen ja Bush-myönteisen mormoniyhteisön yliopistolle Utahissa.

Kiista, joka Utahissa heräsi Mooren vierailusta, herätti jopa kansainvälistä huomiota ja siten ei liene yllätys, että myös dokumentoijat ovat tarttuneet tähän loputtoman upottavaan suohon. Michael Mooren jaettu maa ei suomenkielisestä nimestään huolimatta ole Michel Mooren käsialaa, eikä mies ole siinä edes pääosassa. Sen sijaan dokumentti tarkastelee utahilaisen yhteisön reaktioita Mooren vierailuun, sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen.

Dokumentissa rakennetaan selkeä asetelma: on vierailua puoltavat ja sitä vastustavat ihmiset. Ikävä kyllä muita näkökulmia ei tuoda esille. Puoltavat ihmiset tukeutuvat sananvapauden ja kriittisen keskustelun ihannointiin. Vastustajat näkevät Mooren paholaisen ruumiillistumana, joka on tulossa syöksemään Utahin samaan pahennuksen soppaan, jossa muu maailma jo kelluu.

Mielenkiintoista on, että Steven Greenstreetin ohjauksessa nämä vastapuoliasetelmat rakennetaan henkilökuvien perusteella. Kuvataan ihmisiä, jotka asettuvat näkemysten keulakuviksi ja käsitellään paitsi heidän näkemyksiään asioista, myös heidän henkilökohtaisia kokemuksiaan tulehtuneesta tilanteesta ja heidän roolistaan siinä.

Etenkin suomalaisesta näkökulmasta rakennelma on samaan aikaan mielenkiintoinen ja raivostuttava. Kokemuksiin voi samastua ja välillä jopa ymmärtää, miksi tämä tilanne on kussakin sytyttänyt niin intohimoisia tuntemuksia. Toisaalta, välillä on valmis hakkaamaan päätään seinään amerikkalaisten kapeakatseisuudelle – puolin jos toisin.

Vaikka dokumentissa ääneen pääsevät puolesta ja vastaan näkökulmat, ei objektiivisuudesta voi todellakaan puhua. Tekijät asettuvat Mooren tuloa puoltavien kannalle. Tämä näkyy valinnoissa siitä, miten haastateltuja asemoidaan dokumenttiin ja millainen rooli heille annetaan. Tosin dokumentin lisämateriaaleissa tasaveroisuutta yritetään palauttaa, sillä ekstroissa on mahdollisuus päästä näkemään osin leikkaamatonta materiaalia kummaltakin puolelta.

Se, että dokumentin tekijöillä on selkeästi esille tuotu näkökulma, ei ole mitenkään paheksuttavaa. Oikeastaan se helpottaa katsomista, kun voi alusta asti suodattaa materiaalia kriittisesti ilman unelmaa objektiivisesta totuuden puhujasta.

Harmillista tilanteessa on ainoastaan se, että tyylillisesti dokumentti muistuttaa liikaa Mooren elokuvia. Erityisen selkeäksi esikuvaksi nousee Fahrenheit 9/11, joka lienee ollut Greenstreetille raamatun veroinen käsikirja dokumenttiopinnoissa. Jenkkien Hannu Karpoja olisi minulle riittänyt yksikin. Uskollinen seuraajakunta paitsi samoine elokuvallisine keinoineen niin myös yhteisine sanomineen alkaa tuntua toisen maineella ratsastamiselta.

Kaikesta kohusta huolimatta Bush valittiin uudestaan presidentiksi. Kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta Utahissa konservatiivit nauroivat viimeiseksi. Dokumentilla olisi mahdollisuus sanoa oma painava sanansa lopputulokseen, mutta valitettavasti ensikertalaisen Steven Greenstreetin tuotos jää uppoamaan paikalleen suohon näkemättä omaa jalustaansa kauemmaksi.