Bowling For Columbine valkokangas

Bowling for Columbine on järisyttävä dokumentti. Se tarkkanäköinen ja koskettava. Se herättää ajatuksia ja kysymyksiä. Se on eettinen, muttei moralisoiva. Se on jopa viihteellinen ja hauska. Jos täydellistä dokumenttia on olemassa, Michael Mooren Bowling for Columbine on lähellä sitä. Moore kertoo dokumentissaan asehullusta kansasta, joka nukkuu magnumit tyynyn alla ja jonka päättäjät pystyvät mitättömistäkin syistä lietsomaan maan täydellisen kauhun ja hysterian valtaan. Moore kertoo omasta kansastaan, yhdysvaltalaisista. Osoittaa ohjaajalta suurta rohkeutta tässä maailmantilanteessa lähteä kysymään, ovatko amerikkalaiset asehulluja - vai pelkästään hulluja.

Yhdysvalloissa kansalaiset ovat peloissaan. Heidän lapsensa eivät ole turvassa, koska hallitus ja poliisi eivät kykene suojelemaan näitä. Ihmisten on puolustauduttava itse, ja siihen heillä on perustuslaillinen oikeus. Laki antaa yksittäisille kansalaisille oikeuden puolustaa itseään asein. "Jokaisella vastuuntuntoisella amerikkalaisella on oltava ase.", toteaa eräs dokumentin henkilöistä. Aseita voi ostaa pankista ja panoksia supermarketista. Valmistipa elokuvassa eräs yritteliäs veijari napalmiakin kotona. Moore kysyy, mitä sitten seuraa, kun asearsenaalia alkaa virrata kaiken maailman sekopäiden käsiin. Ja sitähän ei tuollaisella lainsäädännöllä voida välttää. Vastaus on nähtävissä Oklahoman pommi-iskussa, Wacon massasurmassa ja Columbine high-schoolin verilöylyssä.

Moore kiertää ympäri maata ja kyselee sekä päättäjiltä että tavallisilta kansalaisilta syytä asehulluuteen. Vastauksia tulee laidasta laitaan. Syytetään työttömyyttä, maan veristä historiaa, etnistä heterogeenisyyttä, aseiden paljoutta, South Parkia ja Marilyn Mansonia. Vastaukset eivät tyydytä ohjaajaa, sillä työttömyyttä on Englannnissakin, Saksalla on verinen historia, Kanadassa on prosentuaalisesti yhtä paljon aseita ja Marilyn Mansonia kuunnellaan muuallakin. Moore lähtee etsimään vastausta hallituksen priorisoinneista, ja sitä kautta dokumentti laajenee induktiivisesti yleiselle, ulkopoliittiselle tasolle.

Näkymätön uhka

Moore ei halua syyttä amerikkalaisia traagisista tapahtumista, vaan osoittaa miten he ovat vain hallituksen luomien olosuhteiden uhreja. Ennemmin kuin rahaa laitetaan sosiaaliturvaan, terveydenhuoltoon ja kansalaisten turvallisuuden parantamiseen, sitä tuhrataan puolustusmenoihin, jotta "Yhdysvallat olisi turvallinen maa asua". Maan puolustus tarkoittaa sitä, että pommitetaan anonyymejä vieraita kansoja toisella puolella maailmaa. Se ei tee lasten koulumatkoja tai vanhuksien kauppareissuja yhtään sen turvallisemmiksi. Samana päivänä kun Columbinen high schoolissa tapettiin useita viattomia nuoria, suoritutti Bill Clinton tuhoisammat pommi-iskunsa siviilejä kohtaan Kosovossa. Nuorten tappaminen oli tragedia, mutta Clintonia ei kukaan syyttänyt massamurhasta. Yhdysvaltain ulkopolitiikka on kuin varkain antanut kansalaisille toimintamallin sovitella asioita ennemmin asein kuin neuvottelemalla. Tätä kautta Moore taas palaa dokumentissaan nerokkaasti yleiseltä yksityiselle tasolle.

Keskeisessä osassa dokumentissa on Charlton Hestonin johtama NRA - Yhdysvaltain kansallinen aseseura - jota Moore vertaa Ku Klux Klaaniin. Heston on kuin koko maa pienoiskoossa. Hän asuu hyvin vartioidussa luksuspalatsissaan pitäen varmuuden vuoksi asekokoelmansa ladattuna. Mikä häntä siellä uhkaa? Samoin voidaan kysyä, mikä uhkaa maata, jota ei olla koskaan miehitetty. Ja silti kansalaisia manipuloidaan paniikkiin poliitikkojen ja median toimesta jotain ulkomaailmasta tulevaa pahaa vastaan, vaikka suurempi uhka asuu naapurissa. Syyskuun 11. ei tunnu päättäjien tasolla mitään muuttaneen. Se oli pitkälti Yhdysvaltain ulkopolitiikan ansiota, toteaa Moore dokumentissaan. Iskun suorittajat ja suunnittelijat oltiin koulutettu pitkälti CIA:n toimesta jo 1980-luvulla. Olisiko nekin rahat pitänyt sijoittaa esimerkiksi terveyspalveluihin? Jälkiviisastelua? Toki, mutta on omituista nähdä, ettei talouden priorisointi ole muuttunut mihinkään Yhdysvalloissa.

Moore on saanut elokuvaansa kiinnostavia haastateltavia ja hän hyödyntää oivaltavasti vanhaa dokumenttimateriaalia, mainospätkiä ja animaatioita. Hän käyttää asioita selventääkseen sopivassa suhteessa hyväkseen myös tilastoja, maailman tapahtumia ja yksittäistapauksia. Elokuvan rakenne pysyy hyvin kasassa ennen kaikkea ohjaajan johdonmukaisen kerrontatavan ansiosta. Etenkin Mooren tapa liikkua yleisen ja yksityisen välillä on ihailtavaa. Bowling for Columbine ei anna kaikkia vastauksia tarjottimella, vaan jättää pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Ilmaan jää enemmän avoimia kysymyksiä kuin valmiita vastauksia. Alussa esitettyyn kysymykseen "ovatko amerikkalaiset asehulluja vai vain hulluja", Moore ei anna lopullista vastausta vaan antaa katsojien itse päättää. Kaiken tämän jälkeen on lähes paradoksaalista, että ohjaaja tunnustautuu isänmaalliseksi. Elokuva on hänen henkilökohtainen ja vilpitön missionsa tehdä rakastamastaan maasta parempi paikka elää. Bowling for Columbine on ensimmäinen dokumentti yli 40 vuoteen, joka on hyväksytty Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjaan.