Sicko - Aivan sairasta valkokangas

Mikäli on nähnyt aikaisempia Michael Mooren dokumentteja, tietää jo valmiiksi, mitä odottaa ohjaajan uusimmalta elokuvalta Sicko – aivan sairasta. Mooren tapa tehdä Yhdysvaltojen valtavirta-ajattelua ravistelevia populistisia manipulaatiodokumentteja ei nimittäin ole muuttunut. Kuinka paljon elokuvan sisällölle sitten pitäisi antaa arvoa ja miten pitkälle Mooren käyttämiä keinoja tulisi kyseenalaistaa?

Mooren käyttämät mustavalkoasettelut ovat erittäin selkeitä. Kun Yhdysvaltojen terveydenhuolto nähdään yksioikoisesti huonotasoisena ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, jossa suurempi arvo on saavutettavilla taloudellisilla eduilla kuin ihmiselämillä, saavat Kanadan, Iso-Britannian ja Ranskan ilmaiset terveydenhuoltopalvelut kiitettävän arvosanan. Vaikka todellisuudessa tilanne onkin monimutkaisempi, voi suomalaisessa yhteiskunnassa elävä henkilö nähdä Mooren ajaman valtiollisen terveydenhuollon hyvät puolet. Julkista terveydenhuoltoa kun pidetään täällä itsestäänselvyytenä monien eurooppalaisten valtioiden tapaan, jolloin sympatiat jakaantuvat useimmiten automaattisesti Mooren puolelle.

Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Moore käyttää aineistoaan erittäin valikoivasti ja kuvaa vain yhden puolen näkemyksiä. Sentimentaalisuuttakaan ei kaihdeta, jolloin zoomaukset itkeviin ihmisiin ovat Moorelle oikeutettuja yleisen edun vuoksi. Toisaalta hän vetää puolueellisuuden ja manipulaation niin selkeästi yli, että tavallisen kaduntallaajankin on helppo vetää johtopäätöksensä ohjaajan tarkoituksista. Tämä ei varmastikaan ole Mooren taholta sattumaa. Hän tuokin selkeästi esille mielipiteensä ja aineistonsa, jolloin ne ovat selkeästi kaikkien arvioitavissa eikä niitä ole häivytetty näennäisen objektiivisuuden kaapuun.

Parhaimmillaan Moore on oivaltava sekä aiheen käsittelijänä että dokumentintekijänä. Kuvatessaan amerikkalaisten sosialismin pelkoa, joka ei ole jättänyt yhteiskuntaa rauhaan vielä yli 50 vuotta mccarthyismin ja yli 15 vuotta Neuvostoliiton murtumisen jälkeen, ja Nixonin terveydenhuoltouudistusta, Moore saavuttaa erityisen onnistuneen lopputuloksen. Elävyyttä hän tuo mukaan muun muassa vauhdikkailla leikkauksilla, monipuolisella aineistolla, arkistomateriaaleilla ja erilaisilla teknisillä kikoilla, kuten Star Wars -teksteillä.

Joidenkin mielestä Mooren dokumentit eivät ole eduksi asioille, joita niissä käsitellään. On kommentista sitten mitä mieltä tahansa, voi kuitenkin todeta, että Mooren elokuvat herättävät keskustelua, mikä onkin ehkä niiden tärkein tehtävä – ovat ne sisällöltään sitten kuinka yksipuolisia tahansa. Sickon kohdalla tämä on näkynyt keskustelun lisääntymisenä Yhdysvalloissa, mutta myös maissa, joita Moore elokuvassaan kehuu estoitta. Kanadassa esimerkiksi on kysytty, onko maan järjestelmä sittenkään niin yksipuolisen hyvä kuin Moore antaa dokumentissaan ymmärtää.

Lopulta Mooren dokumentti tarjoaa vain yhden näkökulman terveydenhuoltojärjestelmään. Näkemystensä tukemiseen hänellä on sopiva annos faktoja ja sentimentaalista kuvamateriaalia, jotka taidokkaasti kytketään osaksi viihteellisen dokumenttielokuvan runkoa. Lopputuloksen arviointia ajatellen jää osittain avoimeksi, kuinka uskottava ja todennäköinen Mooren esittämä kuva terveydenhuollosta on. Se on ainakin varmaa, että Mooren dokumentit olisivat vaikuttavampia, jos ne jättäisivät tunteisiin vetoavuuden pienempään osaan. Toisaalta kyse saattaa olla myös siitä, että Moore haluaa tehdä dokumentteja vastustajiltaan omaksutuin likaisin keinoin.