Where to Invade Next valkokangas

Michael Mooren tuoreen elokuvan nimi Where to Invade Next assosioituu helposti Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja lukuisiin sotiin. Myös elokuvan alku leikittelee tällä ajatuksella. Moore kuitenkin lähettää armeijan sijaan itsensä ristiretkelle ympäri Eurooppaa ja vähän Afrikkaankin. Elokuvan kohteena on hyvän valtion ideaali: mitä kaikkea kansalaiset voisivat verorahoillaan saada, jos yli puolta verovaroista ei käytettäisi maanpuolustukseen?

Moore kiertää kuvausryhmineen muun muassa Italiassa, Ranskassa, Sloveniassa ja Saksassa. Monet näytetyistä esimerkeistä ovat asioita, joita suomalaiskatsoja pitää itsestäänselvyyksinä. Palkalliset vuosilomat, äitiysloma, maksuton korkeakoulutus, hyvä kouluruoka, edullinen terveydenhuolto. Suomi on valikoitunut esimerkiksi tasokkaasta julkisesta koululaitoksesta. Ääneen pääsee muun muassa entinen opetusministeri Krista Kiuru sekä joukko opettajia ja oppilaita pääkaupunkiseudun kouluista.

Moore käyttää tukenaan joitakin faktoja ja tilastotietoja, mutta monessa kohdassa mutkat on vedetty suoriksi. Esimerkiksi Suomen kohdalla ei ole mainintaa siitä, että tosiasiassa täälläkin on jo olemassa eliittikouluja ja koulushoppailua, vaikka yksityiskouluja onkin vain vähän. Italian pitkiä lomia mainostaessaan Moore ei pohdi maan talouden tilaa. Moore itse toteaa elokuvassaan, että hän keskittyy positiivisiin puoliin. Hyviin käytäntöihin, jotka haluaa varastaa ja viedä mukanaan Amerikkaan.

Where to Invade Next on monella tavalla tuttua Moorea. Michael Moore on elokuvansa käsikirjoittaja, ohjaaja, tuottaja ja päätähti. Dokumentti on viihteellinen, tunteisiin vetoava ja kansantajuinen. Se sisältää mahtipontista elokuvamusiikkia ja nokkelasti yhdistettyjä kuva- ja äänimateriaaleja. Se pyrkii vaikuttamaan katsojaan, eikä peittele sitä. Vaikuttaa siltä, että dokumentin oletettu katsoja on amerikkalainen peruspertsa, jota tekijä valistaa ja nostattaa vastarintaan nykyjärjestelmää vastaan.

Elokuvan ote on tietyllä tapaa pehmeämpi kuin menestyneimmissä edeltäjissään Bowling for Columbine tai Fahrenheit 9/11. Moore ei juokse vallanpitäjien perässä heitellen teräviä kysymyksiä, vaan esittää asiansa hienovaraisemmin ja usein muiden puhujien kautta. Esimerkiksi amerikkalaisen kouluruoan taso tulee selväksi kohtauksessa, jossa hän vierailee ranskalaisessa koulussa. Lapset ovat juuri nauttineet kolmen ruokalajin kouluaterian, kun Moore näyttää heille kuvia amerikkalaisesta kouluruuasta. Ranskalaislasten ilmeet ja kommentit kertovat kaiken.

Voi myös sanoa, että Where to Invade Next on toiveikkaampi elokuva kuin moni muu Mooren tuotannossa. Vaikka taustalla onkin kritiikki amerikkalaista yhteiskuntaa ja talousjärjestelmää kohtaan, kritiikki tulee esiin positiivisten vertauskohtien kautta. Lopussa Moore vetoaa maanmiehiinsä väittämällä, että monet eurooppalaisten käyttämistä asioista ovat itse asiassa amerikkalaisten keksimiä – ne pitäisi vain ottaa uudelleen käyttöön.

Moore on haukannut ison palan valitsemalla näin laajan aihepiirin. Tulos on hieman sillisalaattimainen, eikä mihinkään teemaan päästä kovin syvälle. Miinukseksi suurpiirteisen käsittelytavan lisäksi voi sanoa elokuvan pituuden. Kaksituntisesta elokuvasta olisi saanut nipistettyä helposti puoli tuntia sisällön suuresti kärsimättä.

Elokuvassa on kuitenkin paljon hyvää. Monet kiinnostavimmista huomioista tulevat sivulauseissa, pieninä huomioina. Elokuvassa on tahallista ja tahatonta koomisuutta. Moore onnistuu piikittelemään emomaataan monelta kantilta, esiintyen itse mukavan leppoisana kansanmiehenä. Dokumenttina Where to Invade Next kärsii puolueellisuudesta, mutta elokuvana sama piirre on sen vahvuus. Se ei ole hajuton ja mauton, vaan avoimesti provokatiivinen ja idealistinen elokuva.