24 Hour Party People valkokangas

1980-luku on allekirjoittaneen mielestä edustanut enemmän tai vähemmän mustaa aukkoa populaarimusiikin vuosirenkaissa. Punkin ja uuden aallon jälkeen korjausliikkeenä siirryttiin anarkiasta, provokaatiosta ja vastarannan kiiskeydestä kohti peilipalloja, strobovaloja ja diskolattioita. Mutta kuten hyvän elokuvan pitääkin, 24 Hour Party People osoittaa onnistuneesti sen, että myös parrakkaiden progemiesten herjaama kone-popmusiikkikaan ei ole mitään ilman omaa kokeellista ja idealistista menneisyyttään.

Michael Winterbottomin dokumentaarista otetta ja puhtaita legendoja risteyttävä elokuva kertoo erään populaarimusiikin aikakauden kehityskaaren yhden englantilaisen kaupungin, Manchesterin, näkökulmasta. Juuri tämän teollisuuskaupungin piskuisessa hallissa Sex Pistols soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1976. Paikalla olivat muun muassa 24 Hour Party Peoplen kerronnallinen voima Tony Wilson (elokuvassa Steve Coogan), nuori Mick Hucknall, Martin Hannett (elokuvassa Andy Serkis) ja pari vuotta myöhemmin Joy Division -nimellä uudestisyntyneen yhtyeen jäseniä. Elokuvassa seurataankin pääosin Wilsonia, joka innostuneena punkista ja uudesta aallosta avaa Factory-klubin, josta myöhemmin jalostuu populaarimusiikin historian kummajaisgalleriaan kuuluva saman niminen levy-yhtiö.

Ajallisesti elokuva kattaa vuoden 1976-1992. Näinä vuosina moni hyvä saa alkunsa, nousee pilviin ja lopulta putoaa kipeästi vatsalleen perinteisten syiden, kuten liiallisen idealismin, kroonisen rahapulan ja huumeiden, vuoksi. 24 Hour Party People on eräänlainen sankari- tai epäsankarihistoria, hyvin rajallisesta näkökulmasta kuvattu tulkinta tapahtumista, joiden keskiössä on artisteilleen täydellisen vapauden antava ja mitään omistamaton Factory. Ongelmallinen tämä asetelma on siksi, että se alleviivaa ehkä liiaksikin suurten tapahtumien olevan vain yksittäisten ihmisten aikaansaannosta. Esimerkiksi jos Joy Divisionin vokalisti Ian Curtis (Sean Harris) ei olisi tehnyt itsemurhaa 23-vuotiaana, olisiko tuhkasta nousseen New Order -yhtyeen aloittama syntetisaattori-popin aikakausi viivästynyt? Eräänlaisella "suurmieshistoriallaan" elokuva haluaa nostaa jalustalle sekä Factory-levymerkin että Tony Wilsonin avaaman Hacienda-klubin "täältä kaikki sai alkunsa" -tyylisellä retoriikalla.

Tästä huolimatta Winterbottom on lisännyt elokuvaansa ikään kuin ylimääräisen kerroksen, jonka kautta 24 Hour Party Peoplen kertojaksi nostettu Wilson puhuttelee suoraan katsojia, miettii jo elokuvan tulevaa dvd-julkaisua ja lisää muutenkin kerronnan itsetietoisuutta. Ja tämä myös pelastaa paljolti tästä "rockumentaarista". Lisäksi elokuvan ulosanti on harvinaisen raikasta ja tarinaan sopivaa eikä sen selvä nostalgisuus tiettyä aikakautta kohtaan ole häiritsevää, vaan pikemminkin aitoa ja kiehtovaa. Se osaa olla hauska, mukaansatempaava ja saa meidät nuoremmatkin vakuuttuneeksi siitä, että vain 42 ihmiselle soitettu keikka voi olla maailmanhistorian tärkeimpiä asioita.