Perhesalaisuuksia valkokangas

Sympaattinen on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen ruotsalaisohjaaja Kjell-Åke Anderssonista ja hänen elokuvastaan Perhesalaisuuksia. Hän kävi Suomessa esittelemässä uutuutensa ja viittasi ruotsalaisen nykyelokuvan tunnetusti hyvään tilaan. Omaa filmiään tämä harmaantuva ja ilmeisen vaatimaton herra naurahtaen kuvaili "huonoksi". Elokuva sijoittuu 1970-luvulle, jolloin ohjaajan mukaan usko perheeseen ja ikuiseen avioliittoon oli vielä vankka. Tätä taustaa vasten Andersson kuvaa keskiluokkaisen perheen raunioitumisen.

Bendricksit, isä Bosse, äiti Mona ja lapset Ola, Katta ja Morgan, elelevät vastavalmistuneessa talossaan, josta saadaan perhe-elämän oiva symboli. Halkeama talon kyljessä näet paljastaa, että se seisoo hataralla maalla; ennen pitkää talo syöpyy vedestä ja sortuu, tai kuten rakennusarvioija lakonisesti toteaa: "yhtenä päivänä koko paska hajoaa".

Kun Monan nuoruudenrakastettu Ove palaa yllättäen kotinurkille, laukaisee tapaaminen kunnon perheenäidissä ristiriitaisia tunteita. Oma avioelämä on turtunutta ja houkutus on suuri, kun jotain muuta olisi tarjolla. Perheenpää Bosse ei tunnu huomaavan vaimonsa hämmentynyttä kamppailua, vaan keskittyy uralla etenemiseen ja statuksen kasvattamiseen. Myös lapsilla on omat pulmansa, vanhin veli Ola kapinoi koulussa ja kotona, Katta on herkullisessa iässä naiseuden kynnyksellä. Nuorin Morgan on hiljainen poika, herkässä kasvuvaiheessa ja lapsista ensimmäinen, joka kouriintuntuvasti joutuu todistamaan äidin kriisiä. Jokainen käy tahollaan läpi valintoja ja joutuu käännekohtaan. Lopussa heidät kokoaa yhteisen ratkaisun paikka.

Ajankuvan valinta tuo mieleen Anderssonin maanmiehen Lukas Moodyssonin samaan aikaan sijoitetun Kimpassa-elokuvan (Tillsammans, 2000). Kumpikin elokuva myös tarkastelee perheen hajoamista, vaikkakin eri painotuksin. Moodyssonilla on hipahtava kommuuniyhteisö, Anderssonin perheessä korkeampaan yhteiskuntaluokkaan kuuluminen näkyy; käydään töissä, kokoonnutaan yhteiseen päivällispöytään ja tavataan ystäviä kutsuilla. Muuta yhteistä elokuvilla ei sitten olekaan, sillä nuoren Moodyssonin kerronta poikkeaa täysin Anderssonin jokseenkin vanhahtavasta kielestä. Tähän onkin ohjaajien ikäerolla varmasti suuri merkitys. Siinä missä Moodysson tekee raikasta ja kepeää jälkeä, on Andersson monta astetta tummempi, harkitumpi ja ennen kaikkea erittäin perinteinen elokuvantekijä. Siitä kertoi jo edellinen elokuva, kaunis, vahva ja niin perinteinen Jouluoratorio (Juloratoriet, 1996).

Ei perheen läpileikkaus aiheenakaan uusi ole, vaan jopa vanhanaikainen. Näyttelijät ovat kuitenkin poikkeuksetta vahvoja ja hyviä. Elokuvan tempo on verkkainen, se antaa näyttelijöille ja hahmoille tilaa. Vaikkei Perhesalaisuuksia uudistaisikaan elokuvan kenttää, se on laatutyötä ja ottaa paikkansa tänä kertakäyttöihmissuhteiden aikana. Anderssonilla ei ole mitään syytä vähätellä kättensä työtä.