Lasse vs Lasse kotikatsomo

Ruotsissa vuodesta 1984 julkaistu Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Lasse-kirjasarja on saavuttanut kotimaassaan huomattavan suosion. Kirjojen lisäksi Lasse (Ruotsissa Sune) on seikkailut niin televisiossa kuin valkokankaalla. Suomessa kirjojen lisäksi parhaiten tunnetaan 2010-luvulla tehdyt elokuvat, joista kaksi ensimmäistä Lasse Kreikassa (2012) ja Lasse autolomalla (2013) nähtiin teattereissa meilläkin. Kolmatta Lasse-elokuvaa Sune i fjällen (2014) ei Suomessa enää nähty, mikä ei sinänsä ole ihme, sillä kaksi ensimmäistä olivat pohjanoteerauksia lasten- ja nuortenelokuvien saralla.

Ruotsissa elokuvat ovat keränneet hyvin yleisöä ja lähes kolmestakymmenestä kirjasta riittää ammennettavaa, joten Lasse-elokuvien sarjaa on muutaman vuoden tauon jälkeen jatkettu uusien tekijöiden toimesta. Lasse vs. Lasse ei ole tylsässä kohelluksessaan aivan niin sietämätön kuin edeltävät Lasse-elokuvat, mutta sisällölliset ongelmat ovat entisellään eli mistään ratkaisevasti paremmasta ei voi puhua.

Perheen matkailusta on nyt luovuttu ja tarina keskittyy Lassen kotimaisemiin ja kouluun. Lasse aloittaa neljännen luokan ja luokalle tulee uusi oppilas, toinen Lasse, jonka Lasse kokee kilpailijakseen. Toisaalla perheen isä joutuu työpaikallaan kohtaamaan uuden nuoren esimiehen ja perheen äiti taas yrittää vaikuttaa yhtä menestyvältä kuin naapuruston uusi perheenäiti.

Lasse vanhempineen sortuu ikävään temppuiluun ja valehteluun, ja saavat lopulta elämältä oppitunnin. Päällisin puolin kasvattava tarina, joka ei kuitenkaan toimi. Pääsyynä on Lassen ja hänen perheensä vastenmielisyys. Kyse on hahmoista, joihin on hyvin vaikea samaistua, varsinkaan nuoremman katsojan.

Lasse vs. Lassessa lienee tavoiteltu Solsidan-tyyppistä ironista huumoria siinä kuitenkaan onnistumatta. Nuoremmille katsojille ironia on vaikeasti ymmärrettävissä, ja tätä on Lassessa koetettu avittaa alleviivaamalla hahmoista ja tapahtumista mahdollisimman typeriä, mikä saa kokonaisuuden vaikuttamaan läpilapselliselta. Eikä lopputulos puhutellut siltikään kohderyhmäikäistä katsojaa, joka oli näkemästään vain hämmentynyt.

Lapsen- tai varhaisnuoren on vaikea hahmottaa, miksi hahmot käyttäytyvät väärin ja vastenmielisesti. Lapsen oikeudentaju on tarkka ja jyrkkä, joten väärintekijä on samaistumaton hahmo, vaikka oikeus lopulta voittaa ja elämä opettaa. Lapsille asioista täytyy kertoa toisin, ja tätä eivät Lasse-elokuvien tekijät tunnu oivaltavan. Päähenkilöt voivat lastentarinoissa tehdä ja toimia väärin oppiakseen mikä on oikein, mutta väärin tekemisessä pitäisi olla kyse virheistä ja valinnoista, ei ilkeämielisyydestä, mikä sävyttää Lasse-maailmaa. Ero vaikkapa Neropatin päiväkirjoihin on huomattava.

Kun sisällöltään epämääräinen tarina puetaan televisioelokuvan muottiin, lopputuloksena on kaukaa kierrettävä elokuva, jonka sopivuutta perheen elokuvahetkiin kannattaa miettiä kerran jos toisenkin.