Tootsie kotikatsomo

Dustin Hoffman näyttelee Tootsiessa lahjakasta, mutta totaalihankalaa näyttelijää. Metodi taisi mennä turhan pitkälle, sillä hänen ja ohjaaja Sydney Pollackin välit olivat surkeat. Dialogia jatkettiin myös valkokankaalla, sillä Pollack näyttelee Hoffmanin agenttia.

Lämpimällä, mutta ei kuitenkaan ällöttävän siirappisella tai konvehtisen romanttisella pohjavireellä soitettu elokuva rullaa ensimmäisen puolikkaansa kuin juna. Piikittelevä tarina yhdistelee saumattomasti koomista urasuunnittelua, taiteilijaelämän maukkaimpia konventioita ja sukupuolikeskustelua.

Sitten tapahtuu jotain. Elokuva jää jumiin mieheksi pukeutuneen naisen problematiikkaan. Voisi jopa sanoa, että Tootsiesta tulee tarpeettoman juonivetoinen, sillä temaattisesti se antaa painavimman panoksensa aika lailla ensimmäisen tuntinsa aikana. Lisäksi syke laantuu, komiikka löystyy ja kaavamaisuus kasvaa.

Parhaimmillaan Pollackin hykertelevä ilkeily ei millään sovi romanttinen komedia -karsinaan, mihin elokuva lopulta itsensä lähestulkoon pakotettuna tunkee. Lajityypistä etäisyyden ottaminen näkyy ennen muuta temaattisessa monisäikeisyydessä.

Pintapuolisesti elokuva kertoo, käsikirjoittajan sanoin, Michael Dorseyn (Hoffman) tiestä paremmaksi mieheksi naisen rooliin uppoamalla. Tavallaan tämä onkin totta. Hahmo leppyy ja hän alkaa ymmärtää toisen sukupuolen ajattelua ja ongelmia aivan uudella tavalla.

Kyse on pitkälti toiseudesta. Tootsie tekee harvinaisen avoimesti selväksi, että tietyllä tapaa yhteiskunnalle tai vähintäänkin sen tuottamalla kulttuurille nainen on myyttinen olento, joka ei ole yhtä kuin me. Dorseyn roolileikki on tavallaan kuin ikkuna keskusteluihin, joita kaksilahkeiset eivät pääse kuulemaan.

Dorseyn tulkitseman naisnäyttelijän saippuasarjaroolista tulee voimauttava esimerkki lukuisille nuorille ja vanhoille naisille. Näkemys on kiehtova, sillä vielä kolmekymmentä vuotta myöhemminkin niin televisiosarjoista kuin eritoten elokuvista on turhauttavan työlästä etsiä aidosti mielenkiintoisia naisia.

Kaikessa rehellisyydessään tematiikan tekee ongelmalliseksi se, että suunnanmuuttaja on lopulta kuitenkin hameista ja vahvasta meikistä huolimatta mies. Synnynnäiset naiset ovat konservatiivien toiveita mukaillen tälläkin kertaa aika lailla stereotyyppisiä kriiseilijöitä ja tilanteeseen tyytyjiä.

Lopulta protagonistin oma kasvu jää aika lailla taustahälinän asemaan, vaikka sitä kaikkein vahvimmin pyritäänkin pinnalle nostamaan. Kannanotto vahvojen naisroolien tarpeesta jää vähän rammaksi, kun elokuva ei tarkalleen ottaen itsekään pysty sellaista antamaan.

Yhä ongelmallisemmaksi vyyhti kasvaa viimeisen käänteen myötä. Se korostetusti osoittaa, että vain mies voi olla vahva ja hallitseva yksilö. Tietyllä tapaa Tootsie on ajoittain hyvinkin feministisen radikaali, mutta samaan aikaan se haluaa säilyttää vallitsevan status quon. Jos muutosta tapahtuu, täytyy sen edetä hallitusti miesten ohjauksessa.

Sukupuoliroolien osin nuiva käsittely ei henkilökohtaisista preferensseistäni huolimatta ole mikään kokonaisuutta kaatava ongelma. Elokuva voi olla väärässä ilman, että se on jotenkin automaattisesti huono. Pikemminkin näinkin vahva ja ristiriitainen kantaaottavuus on paljastavuudessaan puoleensavetävää.

Jäykästä jälkimmäisestä puoliskostaan ja kiusallisesta asenteellisuudestaan huolimatta Tootsie ui rantaan voittajana. Vahvat roolisuoritukset yhdistettynä parhaimmillaan sekä käsittelyltään että puheensorinaltaan briljanttiin runkoon ja Pollackin nasevaan poljentoon takaavat maukkaan viihdepalan.