Talvivieras valkokangas

Näyttelijä Alan Rickman on piristänyt monia Hollywoodin toimintarymistyksiä luonteikkailla pahisrooleillaan (Die Hard, Robin Hood - varkaiden ruhtinas). Viimeisimmistä työtehtävistä ns. laadukkaissa brittituotannoissa (Truly, Madly, Deeply; Järki ja tunteet) on vain lyhyt harppaus miehen esikoisohjaukseen, jossa skotlantilaiset ihmettelevät jäähän vetäytynyttä merenlahtea kuin turkulaiset Aurajoen jäistä kantta konsanaan. Ulkoista toimintaa välttävän hillityn draaman etenemistä voisikin verrata jäällä kävelyyn. Askel kerrallaan, välillä kepillä kokeillen sen ihmiset lähestyvät kuka mitäkin elämässään: toinen toistaan, menneisyyttä, tulevaisuutta, aikuisuutta, kuolemaa.

Talvivieras on talvinen tarina syrjäisestä skotlantilaiskylästä. Yhden talvisen iltapäivän aikana nähdään neljä variaatiota teemasta ihminen elämän murrosvaiheessa. Keski-ikäinen Frances miettii, miten jatkaa eteenpäin aviomiehen kuoleman jälkeen: kohdatako menetys silmästä silmään vai paetako muistoja Australiaan. Francesin äiti Elspeth ei ole ainakaan jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Omalla tahollaan Francesin teini-ikäinen poika, Alex, puolestaan saa sysäyksen itsenäisen elämän alkuun voimakastahtoisen Nita-tytön lumipallosta. Samaisella lapsuuden ja aikuisuuden välisellä häilyvällä rajalla taiteilevat myös kaksi koulupoikaa, joiden hartioita tuntuu painavan puberteetin kohtalonkysymyksiä vielä paljon suurempi ahdistus. Kylän ainoalta bussipysäkiltä muiden touhuja seurailee kaksi mustiin pukeutunutta täti-ihmistä. Tätitandemin leppoisissa merkeissä alkava huviretki lähiseudun hautajaisiin saa yllättäen kalmanhajuisen käänteen.

Tarinoista keskeisimmäksi nousee pian Francesin suhde ikääntyvään äitiinsä Elspethiin. Naisten välisissä kohtauksissa vihan, rakkauden ja riippuvuuden tunteet leimuavat oudon todentuntuisina, eikä ihmekään, ovathan rooleja esittävät Emma Thompson ja Phyllida Law tytär ja äiti myös oikeassa elämässä. Thompson pyristelee ikäisessään ja näköisessään roolissa elämänsä umpihankeen juuttuneena valokuvaajana vahvasti ja viisaasti mutta siltikin Law varastaa ajoittain koko elokuvan omalla tulkinnallaan. Tupakkaa ja tunteita tuhlailevassa Elspethissä yhdistyy elämännälkäinen sielu ikääntyvän ruumiin yksinäisyyteen tavalla, jollaisella harvoin valkokankaalla näkee vanhan naisen kokemusta kuvattavan.

Talvivieras perustuu Sharman McDonaldin näytelmään, jonka Rickman ohjasi näyttämölle jo vuonna 1995. Tuolloisesta näyttelijäkaartista elokuvassa on Phyllida Law’n lisäksi mukana kolme muuta näyttelijätärtä. Muutenkin elokuvasta paistavat läpi sen kiinnekohdat teatterin maailmaan, eikä välttämättä aina positiivisessa mielessä. Kohtauksia värittävä staattisuus häiritsee ajoittain eikä dialogikaan aina pysty välttämään teatraalisia painotuksia, joita elokuvakerronnassa usein vierastaa. Vastapainona puheen pälpätykselle elokuvassa on kuitenkin hiljaisuutta, jota Rickman on korostanut käyttämällä musiikkia tietoisen säästeliäästi. Michael Kamenin pianomusiikin harvat tahdit tuntuvat tipahtavan juuri oikeisiin kohtiin. Kokonaiskerrontaa leimaava minimalistisuus ja alleviivaamattomuus viehättääkin elokuvassa eniten: suurten kysymysten äärellä ollaan, mutta entäs sitten, elämäähän se vain on.

Talvivieras onnistuu olemaan enemmän kuin filmille siirretty näytelmä erityisesti Seamus McCarveyn loistavan elokuvauksen ansiosta. Se nostaa monokromaattisen talvimaiseman yhdeksi päähenkilöksi muiden rinnalle: kylmä vuodenaika toimii elokuvassa paitsi hyytävän kauniina lavasteena myös keskeisenä symbolina kuvastaen Francesin elämää kohmettavaa ikävää. Päällimmäiseksi Talvivieraasta jääkin mieleen sen kuvien pysäyttämä tunnelma; seisahtunut meri ja hiukan eksyneet ihmiset autioilla rannoilla.

ks. Kun jää murtuu