Jotain mätää savannimaalla

Disneyn uusversiobuumi on saavuttamassa lakipistettään. Studion vanhojen ja hieman uudempien animaatioklassikoiden sovitukset moderneiksi näytelmäelokuviksi ovat olleet tasoltaan horjuvia mutta tuloslaskennallisesti voitokkaita. Teosten tunnettavuuteen pohjautuva markkina-arvo alkaa kuitenkin saapua pääteasemalle, kun sovitettavaksi saapuu Disneyn animaatiotuotannon kruununjalokivi. Vuoden 1994 Leijonakuningas.

The Lion KingLeijonakuninkaan alkuperäisversio on parasta, mitä Disneyn animaatio-osastolta nähtiin 1990-luvun nousukauden aikana. Tarina nuoresta leijonapojasta, joka asettuu jatkamaan kuningasisänsä perinnettä, toteutettiin sivuprojektina vuotta myöhemmin ilmestyneen Pocahontasin kyljessä. Pikkutarkasta kontrolloinnista riisuttu työympäristö ja vaatimattomat odotukset antoivat tilaa riskeille ja rohkeudelle, joka erosi paljon aikakauden muusta animaatiotuotannosta. Elämän kiertokulun merkitystä painottavassa kasvutarinassa yhdistyivät Hamletin monarkiamaiset sävyt sekä Disneyn eläinanimaatioiden aiempi perintö.

Leijonakuningas oli jättimenestys sekä taloudellisesti että kriitikoiden keskuudessa. Disneyn piirrosanimaatioista se on edelleen menestynein ja samalla myös eräänlainen käännöspiste studion renessanssikauden virtauksessa. Elokuvan jälkeen Disney-animaatioiden vetovoima lippuluukuilla alkoi hiljalleen hiipua Pixarin ottaessa soihdunkantajan aseman tietokoneanimaatioiden aikakaudelle astuttaessa.

The Lion KingLeijonakuninkaan jättämä jälki on kuitenkin lähtemätön. Tämä näkyy myös uusversioinnissa, joka ei juuri varioi pohjalla lepäävää mestariteosta vaan nojaa vahvasti sen muotoon ja kuvakieleen. Kyseessä on periaatteessa kuva kuvalta alkuperäistä animaatioelokuvaa mallintava versiointi, joka tekee hyvin vähän mitään muutosta teoksen kohtauksiin tai niiden sisältöihin. Taloudellisia intressejä lukuun ottamatta syy udelleenversiointiin tuntuukin tässä suhteessa järjestään pointittomalta. Yli kahdenkymmenen vuoden takainen animaatio on saanut vain uudet vaatteet fotorealistiseen tyyliin sonnusteltuna.

Visuaalisen ilmeen ristiriitaisuus suhteessa alkuperäiseen animaatioelokuvaan on pistävä. Antropomorfiset eläinhahmot ovat vaihtuneet realistisen näköisiin peilikuviin, jotka ovat ottaneet paikkansa savannilla ääneen puhellen ja lauleskellen. Piirroselokuvan ilmeikkyys ja persoona uupuu nykyisistä digitaalituotoksista, mutta kokonaisuuden pliisu sieluttomuus ei ole yksistään visuaalisen ilmeen syytä.

The Lion KingElokuvan ohjannut Jon Favreou hyödynsi samaa fotorealismia Disneyn Viidakkokirjan uusversioinnissa, ja vieläpä varsin onnistunein lopputuloksin. Täten koko realistisen animaatiotyylin tuomitseminen tuntuisi oudolta, kun otetaan huomioon, että esimerkiksi Babe – Urhea possu (1995) ja kaltaisensa teokset onnistuivat kertomaan toimivia ja koskettavia tarinoita aidoilla eläinhahmoilla taidokkaasti. Disneyllä itselläänkin on pitkä historia samanlaisten eläinelokuvien parissa.

Vaikka syitä voikin yrittää löytää näiden teosten pienimuotoisemmista ja ihmisläheisimmistä pohjatarinoista, vika on enemmän elokuvakerronnan taidossa. Kun kohtaukset ohitetaan juoksemalla eikä traagisten hetkien pohjustus toimi, on vaikea syyttää pelkästään ulkoista pintaa. Ainoastaan musikaalinumeroissa realistinen ilme alkaa muodostua näkyväksi ristiriidaksi. Energiset ja lennokkaat kappaleet eivät istu tasailmeisten kissaeläinten laulettavaksi ja realistisen kuvakielen latteus ei tue mahtipontisesti sävellettyjen musiikkinumeroiden elävyyttä.

The Lion KingSilti, teknisesti puhdas jälki, eheä juonikaava sekä taitavat laulusuoritukset erottavat uuden Leijonakuninkaan karvan verran edukseen Aladdinin ja Dumbon kaltaisten sekasotkujen keskeltä. Tästäkin huolimatta kyseessä on kuitenkin elokuva, joka perustelee paikkansa lähinnä sellaiselle katsojalle, joka ei ole nähnyt saati perehtynyt alkuperäiseen animaatioversioon. Kun tiedostetaan Leijonakuninkaan asema nykyajan vanhempien kollektiivisessa nostalgiakentässä, niin oletus tuntuu varsin oudolta. Valkokankaille ilmestynyt lopputulos ei ole täten Disneyn uusversiointien huonointa tasoa. Mutta tarpeettomin se kyllä on.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 3 henkilöä