Kotiapulainen valkokangas

Roskaelokuvat. Olen mieltänyt ne budjetin rajallisuuden tai kerronnan piirteiden sijaan tietyn reaktion synnyttäväksi lajiksi. Ne saavat kysymään: onko minun tarkoitus ottaa tämä vakavasti? Onko tämä tarkoitettu tehdä näin? Vastaukset voivat olla laadun osalta monituisia. Babygirl (2024) on esimerkki tahallisesta roskasta, jossa naurettava seksisuhde toimii muuten harkitusti toteutetussa elokuvassa ironisoivana kontrapunktina. Onsen Shark (Onsen shâku, 2024) taas ilmaisee, miten tahaton epäpätevyys yhdistettynä tarkoitukselliseen roskaestetiikan fetisointiin tuottaa karseutta kaksinkertaisesti.

Freida McFaddenin samannimiseen romaaniin perustuva Kotiapulainen on romanssin ja jännityksen konventioita riffaavaa roskaa. Sen käänteet ovat samanaikaisesti ilmiselviä ja naurettavia, niiden pyydyksiä heitetään vesille ensimmäisestä kohtauksesta asti. Millie (Sydney Sweeney) hakee yläluokkaisen Winchesterin perheen kotiapulaiseksi. Nina (Amanda Seyfried) palkkaa tämän innokkaasti, hänen miehensä Andrew (Brandon Sklenar) ei vaikuta asiasta kovin tyytyväiseltä. Millie muuttaa perheen lukaalinomaiseen kotiin, jonka sisällä kukaan ei ole sitä miltä näyttää.

Suuri osa elokuvasta tapahtuu tässä suuressa, amerikkalaisen unelman steriiliä pinnallisuutta pilkkaavassa unelmakodissa, joka on lavasteena kiinnostava. Komedioihin erikoistunut ohjaaja Paul Feig ei kuitenkaan saa kierroksia hitchcockilaisesta tilanhallinnasta. Kompositiot ovat lättäniä ja ainoa dynamiikka, jonka kanssa uskaltaudutaan pelaamaan, on ylä- ja alakulmien käyttö pituuserojen korostamiseksi. Kerronnallisesti teoksessa ei ole oivallusta, joka ruokkisi katsojan mielikuvitusta.

Kun teos vaivautuu kasvattamaan jännitystä, se naurattaa. Leikkaukset salaperäisiin, vakoileviin hahmoihin ovat lähempänä Korkeuskammoa (High Anxiety, 1977) kuin mitään asteen vakavampaa vastinetta. Kotiapulainen ei kuitenkaan omaa parodista ulottuvuutta, joka sallisi sille tai sen kanssa nauramisen.

Informaation kulku tapahtuu epäorgaanisesti juonen karkeilla ehdoilla, varsinkin alkupuolella rytmi on todellinen ongelma. Kohtaukset katkeavat ja alkavat selvärajaisesti niin, että liikkeen tai syy-seuraussuhteiden tuntua ei synny. Yhden tai kahden kohtauksen hahmot kertovat Millielle, mitä tämän täytyy kuulla jättäen hänet passiiviseksi, epäkiinnostavaksi päähenkilöksi.

Huomattavaa, osin kiistanalaista julkisuutta viime aikoina kerännyt Sydney Sweeney on siksi tavallaan täydellinen pääosaan. Ei kylläkään hänen heikkojen näyttelijänlahjojensa vuoksi. Hänen läsnäolonsa on olematonta, replikointi tylsistyneen, jopa amatöörimäisen kuuloista, tunteiden välittyminen minimaalista. Suoritukseen tiivistyy teoksen eetos: sieluton, glamourinen pinta, jota ei ole vaivauduttu maustamaan yksityiskohdilla. Tuote, jonka syvin tarkoitus on soveltua markkinointikampanjaan. Ehkä Sweeney soveltuu paremmin mainosnaiseksi kuin elokuvatähdeksi.

Suuren osan tähän asti kirjoitetusta voi ohittaa keskinkertaisen elokuvan mitättöminä epäonnistumisina. Huonoja elokuvia riittää, entä sitten? Kotiapulaisen jälkipuolisko kuitenkin ampuu sen harvinaisempaan sarjaan. Se haluaa ottaa kiinni järeämmistä teemoista ja vakavoittaa sävyään. Mysteerin käytännössä ratkaiseva takauma erään hahmon menneisyyteen on nostettu Gone Girlin (2014) vastaavasta suunnanmuutoksesta. Menemättä juonipaljastuksiin on mainittava, että loppupuolen väkivaltakohtaukset tuovat mieleen Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman, 2020) ponnettoman, ontolla estetiikalla ratsastavan pintapuolisen ja performatiivisen feminismin.

Kotiapulainen on viihdejännäri-juonesta, arkkityyppeihin nojaavista karrikoinneista ja Dark Romance -piirteistä kyhätty korttitalo. Pieninkin tarkastelun aalto kaataa sen kumoon. Sitä ei kehtaa edes suositella aivottomana höttönä, koska edes aivojen sulkeminen ei tee sen käänteistä yhtään viihdyttävämpiä. Huono roska joutaa roskiin.