Kikka! valkokangas

Kikka (Kirsi Sirén o.s. Viilonen, 1964–2005) oli menestynyt laulaja, jonka uran huippu ajoittui 1980–1990 lukujen vaihteeseen. Kaksimielisiä ja hieman härskejä pop-ralleja lurittelevalle hekumalliselle ilmestykselle oli kysyntää. Alussa biisejä kirjoittivat pääasiassa Veikko Samuli ja Junnu Vainio. Myöhemmin sävellyksistä vastasi lisäksi Risto Asikainen, joka ei ollut vielä löytänyt samaa sisäistä hittimaakariaan kuin myöhemmin Nylon Beatin aikoihin.

Sanoituksia ryhtyi pappa Vainion poismenon jälkeen rustailemaan poika Ilkka. Kovasta yrityksestä huolimatta hän ei aivan löytänyt samanlaista lyyristä harmoniaa kuin isänsä. Raja tökerön junttipornon ja vihjailevamman erotiikan välillä joko ylittyi tai alittui jälkimmäisen tappioksi, ja Kikka protestoikin joitain mielestään turhan roiseja viisuja. Kikka myös haikaili vakavampien molliballadien perään, jotka eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa lama-ajan yleisöä. Tarvetta oli enemmän arjesta pakoa tarjoaville hulluttelevan pirteille lauluille.

Lähtölaukaus Kikan suuremmalle suosiolle oli tahaton rinnan vilautus televisiossa, mikä olisi voitu helposti poistaa ohjelman leikkausvaiheessa, mutta tietenkin se jätettiin. Jokseenkin murheellista on havaita, että samankaltainen episodi tuhosi Janet Jacksonin uran Yhdysvalloissa 15 vuotta myöhemmin. Aikakaudet ja yhteiskunnat määrittelevät asenteita kummallisilla tavoilla.

Kikka!-elokuvassa näyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Anna Paavilainen työryhmineen seuraa uskollisesti Kikan uraa sen alkuvaiheista lähtien. Joitain hahmoja on integroitu useammasta todellista henkilöstä, kuten Paula, joka on saanut eniten vaikutteita alkuajan managerista ja ystävästä Pia Temisevästä.

Tarinan keskeinen teema on yksinäisyys sekä luotettavien ystävien merkitys. Tärkeän ja läheisen mummon kuollessa Kikka vajoaa entistä syvemmälle. Laulajan avioliitto samoin kuin työ ja ystävyys Paulan kanssa päättyvät Kikan kyvyttömyyteen käsitellä erimielisyyksiä keskustelemalla. Viini ja pillerit tarjoavat huonoa kaveruutta tuhoisin seurauksin.

Tämä malli oli lapsuudesta opittua, mitä elokuva ei tuo esille. Positiivista on se, että toisin kuin joissain miespuolisten kollegoiden elämäkertaelokuvissa, rappioörvellystä ei millään tavalla romantisoida. Se näytetään juuri niin vastenmielisenä kuin se on. Päähenkilöä ei muutenkaan käsitellä silkkihanskoin. Hänen itsekkyytensä (miehen rooli on aina olla lapsenvahtina) ja menestyksen myötä kasvanut ylimielisyytensä tuodaan vahvasti esille.

Vaikka käytännöt ja käsitykset ovat yhteiskunnassa muuttuneet ajan myötä, on silti tuskallista seurata vuoden 1990 Sabatti-ohjelman rekonstruktiota. Siinä Antti Hammarberg eli Irwin ja toimittaja Tapani Ripatti väheksyvät kilvan Kikan kykyjä mitä tökeröimmillä kommenteilla. Ripatin kanssa ohjelmaa juontanut Anu Panulakaan ei älyä siirtää keskustelua asiallisemmille raiteille.

Kikka!-elokuvan Kikkana parhaansa tekee Sara Melleri. Hän kykenee hyvin ilmaisemaan eri tunnetiloja kasvoillaan. Esiintymisjaksot (suurimmaksi osaksi playbackia) jättävät säväyttämättömyydessään toivomisen varaa. Elena Leeve tekee tyylikkään suorituksen päähenkilöä tasapainottavana Paulana.

Jos haluaa nähdä tosielämän Kikan tiukimmassa iskussa, kannattaa tsekata 1989 marraskuun lopun Käyntikortti. Alussa Kikka veti suurimman osan keikoistaan taustanauhoilla, mutta tässä esiintymisessä on livebändi pilleillä varustettuna lauteilla.