Kalevala: Kullervon tarina valkokangas

Jokaisella lienee jonkinlainen mielikuva kansalliseepoksestamme Kalevalasta. Monen muistoissa painavat kouluaikana pakolla tankatut värssyiset tarinat Akseli Gallen-Kallelan maalauksien hallitessa visuaalista muistia. Tai sitten mielikuva on jotain aivan muuta, kuten vaikkapa takavuosien Suosikin sivuilla julkaistu Mauri Kunnaksen vekkuli yhden aukeaman sarjakuvastrippi, jossa tavaustaidoton Elias Lönnrot kirjoitti sekavalle teokselleen ehdotetun nimen ”Suuri Kalavale” väärin muotoon ”Kalevala”.

Jostain syystä Kunnaksen visio on puhutellut aina eniten. Ottamatta mitään pois Lönnrotin kokoamalta eepokselta, kansallisromanttisen ajan tuotoksille on annettu jossain määrin jopa liikaakin painoarvoa kansallisuutemme määrittäjänä. Kovin paljoa nykyiseen historiantutkimukseen ei tarvitse syventyä, kun Suomen aluetta asuttaneiden, suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmansuunniksi todentuu jotain muuta kuin idän ikimetsät.

Tarinoiltaan ja hahmoiltaan Kalevala on toki kiehtova. Monien mieltä kutkuttanutta eeposta onkin sovitettu eläväksi kuvaksi useita kertoja. Tunnetuin teos lienee Kalle Holmbergin Ylelle 1980-luvun alussa ohjaama suursarja Rauta-aika (1982), joka on nykyisin katsottavissa Yle Areenassa. Rauta-ajan miljöö ja lavastus tekevät edelleen vaikutuksen, mutta muutoin sekavahko viisituntinen voi nykykatsojalle olla kauniisti ilmaistuna ”haastava urakka”.

Kalevalaa on elokuvallistettu 2000-luvullakin, kun Jari Halonen sekoitti iloisesti mennyttä ja nykyisyyttä elokuvassaan Kalevala – Uusi aika (2013). Nyt reipas vuosikymmen myöhemmin eepokseen ja sen hahmoista Kullervoon on tarttunut ohjaaja Antti J. Jokinen.

Jokisen filmografia on siinä määrin epätasainen, ettei Kalevala: Kullervon tarina -elokuvasta osannut odottaa oikein mitään suuntaan tai toiseen. Ennakkoon elokuvasta luotiin mielikuvaa pieteetillä Pohjois-Karjalan metsissä kuvatusta isän ja pojan miekoilla käymästä kamppailusta. Ja tätä elokuvassa on toki tarjolla.

Untamo (Eero Aho) ja Kalervo (Johannes Holopainen) ovat veljeksiä, joille tulee eripuraa maista ja vallasta. Kalervo saa Untamolta menolipun Tuonelaan. Kalervon orvoksi jääneen Kullervo-pojan Untamo ottaa omakseen. Kullervosta (Elias Salonen) varttuu äkkipikainen nuori mies, jolta ei suju oikein mikään – eivätkä kyläläisetkään nuorukaisesta perusta. Untamolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin passittaa Kullervo pohjoiseen seppä Ilmarisen (Olli Rahkonen) orjaksi. Ilmarisen luona Kullervolle selviää menneisyytensä salat ja katkerassa vihan pöhinässään Kullervo palaa kostamaan kyläläisille ja Untamolle.

Kaiken tämän kertomiseen käytetään lähes kaksi ja puoli tuntia. Ja se on pitkä aika.

Mitta itsessään ei ole ongelma. Monet historialliset elokuvat tapaavat olla pitkiä, mutta draaman puute tekee ajasta pitkän ja elokuvasta pitkäveteisen.

Keskiössä olevaan Untamon ja Kullervon suhteeseen ei ole saatu oikeastaan minkäänlaista jännitettä ja draamaa. Eero Aho on Untamona vakuuttava kylän päällikkö ja ilman hänen karismaansa Kullervon tarina olisi pitkäpiimäisyydessään Rauta-aikaakin haastavampi katsottava. Elias Salosen Kullervo on taas kuin nikotiinipussinsa väärään kurkkuun nielaissut teini, joka äksyilee kaikelle.

Kyse ei ole niinkään Salosen roolisuorituksesta vaan käsikirjoituksesta. Kullervo on kirjoitettu haahuilemaan sinne tänne, ja monet kohtaukset vaikuttavat kokonaisuudessa irrallisilta. Useimmat tarinaan liittyvät hahmot vain tulevat ja menevät, eikä keskenkasvuisen tuittupäisessä Kullervossa tapahdu mitään muutosta. Ristiriita on melkoinen veljensä surmaamisesta riippakiveä kantavaan ja sen takia Kullervoa viimeiseen asti suojelevaan Untamoon. Kullervo jää omassa elokuvassaan mitäänsanomattomaksi hahmoksi, jonka kohtalo ei liikuta.

Jäyhien miesten itseään toistavat miekkojen kolistelut ja eteeriset maisemat eivät kokonaisuutta pelasta, päinvastoin. Elokuva on toki fantasiaa eikä mikään historiadokumentti, mutta silti monet yksityiskohdat historiakuvassa alkavat hiertää silmissä. Tällaisista mariseminen on sepitteen kohdalla turhamaista, mutta kertoo osaltaan elokuvan draamallisesta epäonnistumisesta, kun katsojan mielenkiinto tarinan sijaan kohdentuu yksityiskohtiin, jotka eivät kaikilta osin rimmaa 1100-luvun kanssa.

Elokuvaa eivät pelasta edes metsäiset maisemat. Kullervon tarinaa on kuvattu kansallispuistoissa, joiden maisemat ovat niissä tarponeelle tunnistettavia, mutta niitä ikimetsiä ei kuvissa näy. Tämä ei tosin ole elokuvantekijöiden vika, sillä suomalainen ”metsänhoito” on pitänyt huolen siitä, että ikimetsiä ei sanan varsinaisessa merkityksessä löydy rajojemme sisältä kuin joiltain pinta-alaltaan mitättömiltä suojelualueilta.

Korpiseutua ja erämaaluontoa olisi voinut ikimetsien puutteesta huolimatta elokuvallistaa paremmin. Vertailuksi vaikkapa Terrence Malickin The New Worldissa (2005) ja Alejandro González Iñárritun The Revenantissa (2015) korpiseudut on miljöönä otettu elokuvallisesti haltuun ilman geneerisiä auringonlaskuja, ilmakuvia ja jousisoittimien pauhua. Luonnon elokuvallistamisessa kyse on jostain ihan muusta. Ympärillä oleva luonto on yhtä tarinan ja sen hahmojen kanssa eikä pelkkä koristeellinen kulissi teatterin lavan takana häilyvän taustakankaan tapaan. Kullervon tarinassa kulissin puiden lomasta vilkkuu paikoin vieläpä hakkuuaukkoja.

Suomalaisittain isohkolla viiden miljoonan budjetilla tehdyltä elokuvalta olisi voinut odottaa monella osa-alueella enemmän. Muutamaa talvikuvaa lukuun ottamatta elokuvan vuosia kattavan tarinan tapahtumat sijoittuvat kellastuneiden puun lehtien perusteella lähes koko ajan syksyyn. Vähimmillään ainakin äänenkäsittelyyn olisi jälkituotannossa voinut panostaa. Suomalaisten elokuvien kummallinen helmasynti on kovalla pauhaava musiikki ja epäselväksi jäävä puhe. Kullervon tarinassa tämä on hämmentävän korostunutta. Välillä hahmojen puhe jää mumisevaksi solkotukseksi ja toisaalla repliikit raikaavat keskiraidalta kuin kuuntelisi uutisia selkosuomeksi.

Kenties Kullervon tarinaan pitäisi vain suhtautua tämän ajan Kalevala-visiona, jossa keski-ikäisen hevibändin nahkaisissa lava-asuissa kirmataan pitkin metsiä miekkoja heiluttamassa.

Itselleni tuli kahden ja puolen tunnin aikana lähinnä ikävä Mauri Kunnaksen sarjakuvastrippiä, jossa Kunnas kykeni aukeamaan tiivistämään Kalevalasta kaiken olennaisen. Elokuvan jälkeen pidän entistäkin visummin tästä Kalevala-muistosta ja mielikuvasta kiinni.