Suomalainen Tarkovski?

Kotimaisen elokuvan kentälle on ilmaantunut viimeisen parin kolmen vuoden aikana nuoria lupaavia ohjaajia, jotka ovat laajentaneet käsitystä suomalaisesta elokuvasta. Hyvänä esimerkkinä toimii Jukka-Pekka Valkeapää ja hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Muukalainen, joka turvautuu nuoren pojan vaiheista kertovassa tarinassa pikemminkin kuvaan ja ääneen kuin sanalliseen ilmaisuun.

Visiitti Pariisiin

Muukalainen sai alkunsa vuonna 2003, kun Valkeapää ja elokuvan toinen käsikirjoittaja Jan Forsström alkoivat ideoida elokuvan tarinaa. Kirjalliseen asuun se puettiin ensimmäistä kertaa seuraavana vuonna, kun Valkeapää haki yhdeksänsivuisen synopsiksen ja kouluaikaisen lyhytelokuvansa, Keinun, voimin Cannesin elokuvajuhlien järjestämään "Cinéfondation organisation Résidence du Festival" -ohjelmaan. Juryn haastattelujen jälkeen Valkeapää valittiin ohjelmaan viiden muun nuoren elokuvantekijän kanssa.

– Ohjelma tarjosi ensimmäistä ja toista elokuvaansa käsikirjoittaville ohjaajille neljän ja puolen kuukauden tuetun työskentelyjakson Pariisissa. Tärkeintä oli, että pystyin syventymään yhtäjaksoisesti niin pitkän aikaa käsikirjoituksen kirjoittamiseen. Samalla tapasin muita vastaavassa tilanteessa olevia nuoria ohjaajia.

Valkeapää lisää, että Cannesin organisaatio tarjosi osallistujille mahdollisuuden käyttää hyväksi festivaalin suhteita tuotantoyhtiöihin.

Tuotanto ja kuvaukset

Tuotantoporras tuli elokuvaan mukaan vuonna 2005 ensimmäisen valmiin käsikirjoituksen pohjalta.

– Käsikirjoitus oli muodoltaan hyvin pelkistetty. Olimme tavallaan kirjoittaneet tarinan kuviksi. Laajuudeltaan se oli vajaa 60-sivuinen, mikä johtuu melko vähäisestä dialogin määrästä.

Valkeapää kieltää, että dialogin niukkuus olisi ominaista hänen tyylilleen.

– Kyse ei ollut mistään tyylillisestä päähänpinttymästä, vaan dialogin runsaampi mukanaolo tuntui vain tätä elokuvaa ajatellen väärältä tieltä.

Rahoittajia saatiin lopulta melko monesta maasta ja itse elokuvaa päästiin kuvaamaan vuoden 2007 aikana. Viimeiset pari vuotta Valkeapää on elänyt elokuvan mukana ympärivuorokautisesti.

Roolitus

Valkeapää halusi päästä elokuvassa käsiksi nuoren pojan sielunelämään, joten kuvien ja äänen lisäksi oli tärkeää löytää päärooliin sopiva näyttelijä. Koe-esiintymisiä järjestettiin vuoden 2006 aikana kouluissa, lasten ja nuorten teatteriryhmissä sekä erikseen järjestetyissä tilaisuuksissa.

Vitali Bobrov löytyi lopulta Itäkeskuksen alakoulusta Helsingistä ja viiden koekuvauksen jälkeen hänet pestattiin työhön. Eräs ohjaajakollega puolestaan suositteli Emilia Ikäheimoa Valkeapäälle ja kun koekuvaukset Vitalin kanssa sujuivat, oli päätös Emilian mukaan ottamisesta helppo tehdä.

– Vaikka Vitalilla ja Emilialla ei olekaan näyttelijäkoulutusta, molemmat suoriutuivat osistaan ongelmitta. Keskustelimme käsikirjoituksesta perusteellisesti, sillä halusin kuulla näyttelijöiden mielipiteet heidän roolihahmoistaan. Kuvausvaiheessa heidän tulkintojaan ei juuri tarvinnut lähteä sörkkimään, joten saatoin keskittyä täysin tilanteen, kuvien ja rytmin hakemiseen.

– Koska Vitalin roolisuoritus kannattelee elokuvaa, mietin joskus pelokkaasti, miten hän pärjää kuvauksissa. Pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä Vitali teki tarkkaa työtä ja toisinaan hän saattoi jopa nähdä elokuvan jatkuvuuden minua paremmin. Asiaa myös auttoi, että Vitalin äiti oli kuvauksissa mukana ja piti huolta pojastaan kuvastilanteen ulkopuolella.

J.-P. Valkeapää ja Andrei Tarkovski

Hufvudstadsbladet vertasi Valkeapäätä Muukalaisen johdosta Andrei Tarkovskiin. Itse hän kuittaa moiset vertailut ylipaisutelluksi imarrelluksi, mutta toteaa myös, että on häntä pahemminkin kutsuttu.

– Kyse lienee tyylillisistä seikoista. Tarkovskin perintö taide-elokuvaan on kuitenkin erittäin vahva, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että se tulee useimmille ensimmäisenä mieleen. Vaikutteita on kuitenkin saatu lukuisista suunnista. Ilmaisullinen kieli tulee nähdyistä elokuvista ja itse katson niitä lähes laidasta laitaan.