Erilainen elokuva rakkaudesta

Kymmenen vuotta sitten ensi-iltansa saanut Muukalainen (2008) osoitti ohjaajansa J-P Valkeapään hallitsevan elokuvan estetiikkaa ja kerrontaa suomalaisittain poikkeuksellisella tavalla. Vertaukset Andrei Tarkovskiin olivat ylimitoitettuja, mutta eivät perusteettomia. Valkeapäällä oli esikoispitkänsä perusteella vahva ymmärrys audiovisuaalisesta kerronnasta ja hänen elokuvatajunsa oli eri ulottuvuudessa kuin suomalaisilla elokuvantekijöillä keskimäärin.

Koirat eivät käytä housujaEsikoisteoksensa antamat lupaukset Valkeapää osin lunasti seuraavalla elokuvallaan He ovat paenneet (2014). Äkkiväärästi tyylilajia vaihtanut elokuva oli monella tapaa haasteellinen, eikä ohjaajan kerronnallinen kunnianhimo tavoittanut suurta yleisöä, vaikka elokuva palkittiin Jussilla niin parhaana elokuvana kuin ohjauksena. Estetiikassa Valkeapää oli löytänyt tyylinsä, mutta samaistuttavuuden kannalta olennaisen emootiotason osalta elokuva jäi Muukalaisen tavoin vielä etäiseksi. Visuaalisen kerronnan taitotaso oli Valkeapäällä kuitenkin niin korkealla, että maailmanluokan elokuvataiteellinen läpimurto olisi vain ajan kysymys.

Ja nyt se läpimurto on käsillä. Kolmannella elokuvallaan Koirat eivät käytä housuja Valkeapää lunastaa aiempien elokuviensa asettamat odotukset – ja vielä paljon enemmän. Koirat eivät käytä housuja on maailmanluokan elokuva, jollaista ei suomalaiselta elokuvakentältä ole oikeastaan tohtinut edes odottaa. Sovinnaisuuden rajoja rikkovassa elokuvassa ihmisyyttä perataan raadollisen syvältä kuin Lars von Trierin teoksissa ja visuaalisessa kuvastossa ollaan saman tinkimättömyyden äärellä kuin Nicolas Winding Refnin elokuvissa. Tanskalaisiin kollegoihinsa verrattuna Valkeapää on kuitenkin huomattavan humaani, mikä tekee hänen elokuvastaan sangen poikkeuksellisen.

Koirat eivät käytä housujaSiinä missä mainitut tanskalaisohjaajat sekä monet muut brutaaleja kuvia huoliteltuun estetiikkaan pukeneet ohjaajat ovat pureutuneet ihmisen ja ihmisyyden pimeisiin puoliin, Valkeapää käsittelee ihmisen ja ihmisyyden suurinta voimavaraa, rakkautta. Koirat eivät käytä housuja voi pintapuolisesti näyttäytyä elokuvana sadomasokismista, mutta elokuva käsittelee rakkautta, rakkauden ehdottomuutta ja siitä vapautumista.

Pekka Strangin esittämän kirurgin perhettä kohtaa tragedia. Rakkaus menetettyyn puolisoon kahlitsee kirurgin vuosiksi. Tytärtään (Ilona Huhta) ja työtään tunnollisesti hoitava mies vaalii rakkaansa tuoksua kokeakseen uudestaan häivähdyksiä menneestä ja tavoittaakseen edes jonkin yhteyden menettämäänsä. Rakkaus ei päästä irti. Tyttären varttuminen teiniksi käynnistää siirtymän, jossa kirurgi löytää lopulta tavoittelemansa yhteyden menetettyyn puolisoonsa ja samalla tytär päästää irti isästään. Kyse ei ole luopumisista tai hylkäämisistä, vaan murtautumisesta ulos menneisyyden vankilasta ja elämän uudelleenjärjestämisestä palvelemaan nykyistä tilannetta.

Koirat eivät käytä housujaKirurgi-isä löytää hakemansa yhteyden domina Monan (Krista Kosonen) avulla. Kyse on saman fyysisen tunnetilan löytämisestä, missä yhteys rakkaaseen on katkennut. Tila on äärimmäinen mutta kokijalleen vapauttava. Tämän aistii myös Mona, joka päivisin auttaa fyysisistä kivuista kärsiviä ja iltaisin vapauttaa ihmisiä kivulla.

Sadomasokismi asemoituu elokuvan kaltaisessa populaarissa taiteessa lähes yksinomaan joko eksploitaatioksi, komiikaksi tai marginaalisen perverssiyden ilmentymäksi, jota joko kauhistellaan tai jolle nauretaan. Ymmärrettäväksi sitä ei ole ollut tapana esittää. Valkeapää esittää toisin. Hän rakentaa päähahmoistaan, kirurgista ja dominasta, emootioiltaan samaistuttavia hahmoja, joiden motiivit ovat inhimillisesti tunnistettavia, jolloin heidän valintansa ja tekonsa tulevat ymmärrettäviksi. Kyse ei ole hyväksymisestä vaan ymmärtämisestä, kyvystä katsoa toisin, toisen kautta. Tämä on Valkeapäältä viisautta, sillä mikäli aihetta olisi yritetty normalisoida, kaikki olisi kaatunut epäuskottavuuteen. Nyt ollaan uskottavuuden äärellä, kun äärimmäisiinkin tekoihin löytyy inhimillisesti samaistuttavia ja ymmärrettäviä motiiveja.

Koirat eivät käytä housujaKirurgin ja dominan roolit ovat elokuvassa erittäin vaativia, ja intensiteetti, jolla Strang ja Krista Kosonen ottavat roolit haltuunsa, on vaikuttava. Kosonen tekee domina Monana tähänastisen elokuvauransa vaikuttavimman roolityön. Kosonen rakentaa Monalle tarinan, jolle elokuvan kerronta ei luo lainkaan samaa tilaa kuin Strangin esittämälle kirurgille. Kyse on käsikirjoituksen tarkoituksellisesta painotuksesta, jossa tarinan ydin rakentuu yksinomaan keskushenkilön ympärille. Muut hahmot ovat hänen tarinaansa täydentäviä nyansseja, ja usein tällaiset hahmot jäävät ohuiksi, mutta paneutuneella näyttelijäntyöllä hahmoille on mahdollista rakentaa oma tarinansa kuin huomaamatta keskushenkilövetoisen kerronnan ympärille. Ja tässä Kosonen onnistuu hienosti.

Kososen ohella Jani Volanen suoriutuu kirurgikollegana vakuuttavasti, eikä kokonaisuus onnu nuoren Ilona Huhdankaan suoritukseen haastavassa tyttären roolissa. Paikoin sivustakatsojaksi asemoidulle tyttärelle olisi muutamana hetkenä kaivannut näkyvämpää osaa tarinassa, mutta toisaalta se olisi heikentänyt kirurgi-isään keskitettyä fokusta. Tyttären merkitys liittyy niin tarinan jännitteellisiin elementteihin kuin toimii konkretiana irti päästämisen tematiikalle. Isä omilla toimillaan ohjaa tyttärensä ikätasonsa mukaisesti itsenäistymään huomatakseen lopulta, että aika on ajanut ohi yhteisten museokäyntien. Kyse on siirtymästä, jossa vanhemmuus ei katoa mihinkään, mutta lapsen varttuminen kohti aikuisuutta riisuu vanhemmalta hänen arkisia velvoitteitaan, mikä näkyy elämän resurssien vapautumisena vanhemman omaan käyttöön.

Koirat eivät käytä housujaVisuaalisesti Koirat eivät käytä housuja on kaunis ja tunnelmallinen. Kerronta on rakennettu kuva edellä ja elokuvan audiovisuaalinen maailma käy yksiin sisällön kanssa. Puhtaasti kuvakerronnalliset ratkaisut ovat konventionaalisesti selitettyyn elokuvakerrontaan tottuneelle tavanomaista haastavampaa seurattavaa, mutta mistään vaikeatulkintaisesta arthouse-elokuvasta ei ole kyse. Tyylitietoinen estetiikka nousee elokuvan sisällöstä, mikä muodostaa eheän elokuvallisen kokonaisuuden ilman korostetun esteettisyyden tai visuaalisen kikkailun tuomaa painolastia. Jo He ovat paenneet -elokuvan kuvanneen Pietari Peltolan kuvaus on herkkää ja aistillista. Peltolan ja Valkeapään yhteistyö on tuottanut valkokankaalle taiturimaista valon ja varjon käyttöä, mitä nykyelokuvassa näkee enää harvoin. Valkealla valolla myös korostetaan kohtauksia, joissa päähenkilöt ottavat askelia kohti vapautumista toisilleen.

Koirat eivät käytä housuja -elokuvan kahden henkilön eriskummallisessa suhteessa on samaa inhimillistä herkkyyttä kuin aikanaan Klaus Härön elokuvassa Postia pappi Jaakobille (2009). Niin erilaisia kuin elokuvat ulkoisesti ja aihemaailmoiltaan ovatkin, niin inhimillisessä tematiikan käsittelyssä ja sitä tukevassa estetiikassa elokuvissa on paljon samankaltaisuutta. Elokuvallista herkkyyttä tuoda henkilönsä lähelle samaistuttaviksi ja ymmärrettäviksi kaikessa kompleksisuudessaan. Ja maailma, johon Valkeapää on tarinansa ja sanottavansa asettanut, kertoo sellaisesta ennakkoluulottomasta rohkeudesta omaan taiteen tekemiseen, että vastaava on suomalaisessa elokuvassa, jollei nyt aivan ennennäkemätöntä, niin erittäin harvinaista.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 5 / 2 henkilöä