Moniarvoinen suomalaisuus

Maata meren alla on Lenka Hellstedtin toinen ohjaustyö. Elokuva kertoo pitkälti komedian keinoin adoptiotyttären ja tämän äidin suhteesta sekä nuoren aikuisen itsenäistymisestä. Hellstedtin esikoisohjaus Minä ja Morrison (2001) oli luonteeltaan toisenlainen ja sen ohjaajaksi häntä aikanaan pyydettiin. Maata meren alla on ollut Hellstedtin oma elokuva alusta lähtien, sillä idea ja käsikirjoitus ovat hänen omaa käsialaansa.

– Etsin Minä ja Morrisonin jälkeen sitä omaa projektia, johon tekisin myös itse käsikirjoituksen. Pitkään haeskelin sopivaa kirjaa pohjaksi. Löysin sitten Riikka Ala-Harjan kirjan ja siinä oli monta teemaa, jotka tuntuivat sellaisilta, että kestäisivät tarkastelua ja joiden kanssa voisi viihtyä muutaman vuoden.

Kirjassa oli useita teemoja, jotka Hellstedt koki tärkeiksi ja halusi nostaa esiin.

– Itsensä voittaminen ja uskaltautuminen. Tekee sen jonkun teon, eikä se iso haave jää vain puheen ja ajatuksen tasolle. Yrittää saada enemmän kuin on saanut jaossa käteen. Ja hakee sitä, että saisi tulla hyväksytyksi semmoisena kun on.

Tietyt teemat puhuttelivat ohjaajaa myös omakohtaisesti.

– Ulkomaille muuttaminen on kiinnostanut itseäni nuorempana. Oli kaikenlaisia suunnitelmia, jotka olivat kuitenkin aina jääneet jostain syystä puheen tasolle. Nyt oli kiva päästä fiktiivisen henkilön kautta elämään sitä prosessia läpi. Ja sitten tietysti tämä äidin ja tyttären tarina. Itse mietin tarinan äitiä siltä kannalta, että hän on vähän kuin oma tulevaisuuden kauhuskenaarioni: jos olen itse sellainen äiti, joka yrittää järjestellä lastensa asioita vielä kun he ovat aikuisia.

Elokuvassa on myös tiettyä arvokommentointia, sillä päähenkilö on etnisiltä juuriltaan perisuomalaisesta poikkeava ja seksuaalivähemmistöt nousevat keskeisesti esiin. Niiden käsittelyä Hellstedt pitää Suomessa edelleenkin tärkeänä.

– Elokuvan pitäisi aina heijastaa sitä maailmaa, jossa elämme. Tuntuu, että kun itse olen ollut koululainen ja nuori, niin maailma ja Suomi olivat aika erilaisia kuin mitä tällä hetkellä. Ja me tekijät olemme vähän liian vähän käsitelleet näitä arvokysymyksiä ja pohdiskeltu sitä, että ketkä ovat suomalaisia, minkälaisia suomalaiset ovat ja minkä värinen suomalainen voi olla, ja mitä se suomalaisuus oikeastaan tarkoittaa. Minua kiinnosti tutkia niitä leimoja, joita lyödään ihmisten otsaan ja mitä niiden takana on – niillä kaikilla erikoisilla ihmisillä on se tavallinen elämä.

Käsikirjoittajasta ohjaajaksi

Elokuvan käsikirjoitusta Lenka Hellstedt teki varsin pitkään, useampia vuosia. Tuotannon ja rahoituksen saaminen olivat myös pitkä prosessi, mutta kulunut aika palveli myös käsikirjoituksen hioutumista.

– Tämä oli kuitenkin ensimmäinen pitkänelokuvan käsikirjoitukseni. Se oli aika iso harppaus lyhytelokuvien kirjoittamisesta. Ajattelin, että kun teen kirjan pohjalta, niin se on piece of cake. Tarinahan on valmiina ja otan sieltä vain kaikki hyvät jutut. Mutta se vaatikin todella paljon tiivistämistä ja karsimista. Kirja oli temaattisesti hyvin rikas, siinä oli paljon symbolisiakin tasoja. Elokuvassa kaiken taas pitäisi liittyä yhteen ja kaiken pitää merkitä jotakin. Jouduin rajaamaan paljon ja joka versiossa karsin lisää teemoja ja aihepiirejä.

Elokuva käsittelee traagisiakin tapahtumia mutta lähinnä komediallisin keinoin. Komediallinen ote ei ollut kuitenkaan tietoisesti suunniteltu vaan syntyi tehtäessä.

– Joku viisas on sanonut, että tyyli syntyy siitä, kun vain tekee tiedostamatta omaa käsialaansa. Ja se tyyli on niin kuin omaa käsialaani, sellaista vain pukkaa, kun kirjoitan. Luulen välillä alkavani tehdä jotain hyvinkin traagista ja poeettista, mutta sitten huomaan tällaisten komediallisten elementtien tulevan pintaan. Kun tekee oman makunsa mukaan, niin se vain muotoutuu tietyn tyyliseksi.

Ohjausvaiheessa Hellstedt ei käsikirjoitusta enää paljoa muutellut, korkeintaan joitain yksityiskohtia.

– On vain luotettava käsikirjoitukseen ja työskenneltävä sen pohjalta. Siinä on aika vaihtaa hattua, hypätä ohjaajaksi. Se siirtymävaihe on vähän kivulias.

Elokuva on tarinankerrontaa

Ohjaajakokemusta Hellstedtillä on paljon myös television puolelta. Koko Maata meren alla -elokuvan kehittelyajan hän työskenteli televisiolle. Elokuvan ja tv-tuotannon välillä ei suorittavan tekemisen tasolla ole paljoakaan eroa, mitä nyt tuotantopuitteet elokuvassa ovat yleensä vähän suuremmat, mutta kuvan tekemistä joutuu valkokangaselokuvan kohdalla miettimään Hellstedtinkin mukaan tarkemmin. Kuvan kertovuudella on elokuvassa suurempi merkitys.

– Televisiossa voi jonkun verran ajatella, että okei tämä ei näy pienessä ruudussa, kun pienet yksityiskohdat eivät ole havaittavissa. Mutta kun valkokankaalle tekee, niin joutuu varmistamaan ja tarkistamaan moneen kertaan, että kuvassa ei ole mitään ylimääräistä, koska kaikelle mitä siellä on luetaan helposti merkityksiä. Kun unohtuu joku vääränlainen taulu tai patsas taustalle, niin siihen jo silmä pysähtyy ison kokoisessa kuvassa ja ihmiset alkavat katsoa kovin tarkasti, että haa, mikäs kuva siellä näkyy, mitä se nyt merkitsee, miten se liittyy henkilöön ja kohtaukseen.

Elokuvan osa-alueista Hellstedt pitää tärkeimpänä tarinaa ja tarinan kertomista.

– Miellän itseni tarinankertojaksi. Se on se tärkein asia. Kyllä minua kiinnostavat henkilövetoiset elokuvat mutta minua ei tyydytä, jos tarina ei vedä mukaansa ja kanna. Koen, että esihistoriallisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen leirinuotiolla ja minusta elokuva liittyy siihen jatkumoon. En näe elokuvaa osana kuvataidetta vaan tarinankertomisen nykyaikaisena muotona.

Tarinoiden kirjoittamista Hellstedt aikoo jatkaa. Kehitteillä on tarinoita niin televisioon kuin elokuvaankin.

– Kuinka ollakaan huomasin taas kirjoittavani. Siitä ei näköjään pääse eroon. Mutta mitään ei ole vielä sellaisessa vaiheessa, että voisin niistä tarkemmin puhua.