Vilpitön rakkaus kotikatsomo

Pretty Woman -ohjaaja Garry Marshall on tarttunut varsin vaikeaan aiheeseen vammaisten rakkautta käsittelevässä elokuvassaan Vilpitön rakkaus. Siinä missä Marshallin tarkoitus selvästikin on ollut tuottaa lämpöinen ja vilpitön kuvaus kunnianhimoisesta aiheesta, yritys karahtaa karille, vieläpä komeasti. Vilpitön rakkaus on aivan liian helppo ja teennäinen elokuva onnistuakseen tarjoamaan katsojalleen muutakin kuin vaivattomaan ja turvalliseen ideointiin pohjautuvan siistin viihdepaketin. Elokuva ei tarjoa mitään yllätyksiä, ei edes pientä, vaikkapa vain herttaista kulmakarvankohottajaa lopussaan, vaan tapahtumat ikään kuin vyöryvät eteenpäin yhtenä suurena klönttinä.

Edes kohtalaisen nimekäs näyttelijäkaarti ei pelasta elokuvaa. Juliette Lewis näyttelee hieman hitaanlaista mutta hyväsydämistä ja päättäväistä Carlaa, joka rakastuu koulussa tutustumaansa, Giovanni Ribisin esittämään nuorukaiseen. Jotta tilanteeseen saataisiin sopivaa jännitettä, Carlan äiti (Diane Keaton) ei hyväksy nuorta rakkautta, niin ikään hänellä on vaikeuksia sulattaa tyttärensä erilaisuus. Isä (Tom Skerritt) puolestaan ymmärtäisi ja haluaisi tukea Carlaa, mutta on taas liiaksi tossun alla ja perin alistunut vallitsevaan tilanteeseen. Edelleen, jotta dramatiikka puhkeaisi täyteen kukkaansa, on toisesta Carlan sisaresta tehty lesbo - asia mitä Diane Keatonin äitihahmo ei luonnollisestikaan tahdo aluksi oikein sulattaa. Ei tarvinne suuremmin arvuutella, miten elokuva päättyy: pyhä perhe saavuttaa tasapainon. Tietenkin.

Videokansi mainostaa elokuvaa romanttisena komediana. Pohjimmiltaan itse elokuva on kuitenkin kuin vakavahenkistä draamaa, jonka päälle on liimattu joitakin huonosti istuvia ja vaivaannuttavia vitsejä. Voisikin ajatella, että Vilpittömän rakkauden suurin ongelma on se, että se yrittää yhdistää draaman ja komedian kulkemaan käsi kädessä, samalla kun se automaattisesti olettaa niiden toimivan sopusoinnussa ilman suurempia ponnistuksia. Idea on sinänsä hyvä ja voisi toimia varsin vapauttavana elementtinä, ei kuitenkaan tässä tapauksessa. Vitsit suorastaan kirkuvat olemassaoloaan elokuvan muuten niin siloitellulla pinnalla, jolla oikeat ongelmatkaan eivät tunnu ongelmilta, vaan pikemminkin kevyiltä aihelmilta.

Ahdistavinta elokuvassa on sen komea pituus. Yli kaksi tuntia televisioruudun ääressä on liikaa, kun elokuva periaatteessa vain luisuu, sen pahemmin hätkähdyttämättä, kohtauksesta toiseen, eikä mitään pohjimmiltaan tapahdu. Jonkinlainen tiivistäminen, pienikin, epäilemättä lievittäisi hienokseltaan katsomiskokemuksen tukaluutta. Ja mitä elokuvan vilpittömään rakkauteen lopulta tulee, se on toki vilpitöntä, mutta kaikkinaiset puitteet, joissa se esitetään, vääntävät sen teennäiseksi, turhan paisuttelevaksi ja itseään alleviivaavaksi kokonaisuudeksi, joka ei hemmottele katsojaansa lainkaan oivaltamisen riemulla.