Morsian karkuteillä kotikatsomo

Kun Garry Marshallin menestyselokuva Pretty Woman saavutti Suomen elokuvateatterit 1990-luvun alussa, minä itse olin varsin hanakka tasoittamaan tämän Julia Robertsin ja Richard Geren tähdittämän elokuvan menestyspolkua. Kävin katsomassa elokuvan kolmesti elokuvateatterissa, mikä senaikaisen budjettini huomioonottaen oli perin mittava saavutus, ja viaton tytönsydämeni varmuudesta miltei pakahtumaisillaan julistin elokuvan suuruutta. Pretty Woman oli maailman paras elokuva. Olin 13-vuotias.

Nyt, miltei kymmenen vuotta myöhemmin, Garry Marshall on yhdistänyt tähtiparinsa uudelleen elokuvassa Morsian karkuteillä, ikään kuin tarjoten minulle tai kenelle tahansa Pretty Womanin hurmoksellisuuden muistoa vaalivalle mahdollisuuden uudistaa tuo mennyt huuma ja ihastus. Tavallaan Morsian karkuteillä -elokuvan voisi odottaa ojentavan katsojalleen pienen hippusen jostakin elämää suuremmasta oivalluksesta, toiveesta että loppujen lopuksi, ehkä sittenkin, maailmassa voisi olla jotakin pysyvää, jotakin kauniin liikkumatonta, tiivistyipä tuo muuttumattomuus sitten vaikka Julia Robertsin ja Richard Geren uuden yhteisen romanttisen komedian muotoon. Totuus - surullinen ja kyynelehtivä sellainen - kuitenkin on, ettei elokuva kykene lunastamaan näitä odotuksia. Morsian karkuteillä on tylsä elokuva.

Elokuvan tarina itsessään ei ole niinkään huono. Itse asiassa se on nokkela ja viehättävä - tai pikemminkin, se saattaisi olla nokkela ja viehättävä huolellisemmin toteutettuna. Ike Graham (Gere) on kolumnisti, joka kirjoittaa kapakassa kuulleensa kertomuksen perusteella jutun naisesta, jolle tahdon-sanan lausuminen alttarilla on ylitsepääsemätön ongelma. Karkaileva morsian, rautakaupanomistaja Maggie Carpenter (Roberts) suivaantuu kolumnista niin, että järjestää Ikelle potkut. Ike päättää pelastaa maineensa ja lähtee paikan päälle selvittämään karkailevan kaunottaren arvoitusta. Tilanne johtaa - luonnollisesti - romanttisiin kiemuroihin ja monimutkaisuuksiin, kunnes Maggie on viimein valmis sanomaan tuon kriittisen sanan ääni värähtämättä.

Elokuva kokonaisuutena kompastuu liialliseen itsevarmuuteensa. Se tuntuu kuvittelevan, että saattamalla yhteen aikanaan valovoimaisen tähtiparin sillä ei ole muita velvollisuuksia katsojaa kohtaan, ikään kuin se voisi synnyttää - suitsait! - uuden supertuotteen, uuden superelokuvan, jonka yleisö kiltisti nielaisee. Tarinan eteneminen takkuaa ja nikottelee tasaisesti, lähes lakisääteisesti, ja elokuvassa on liian usein kohtia, joissa kaikki elementit polkevat tyhjää liian kauan ja liian epämääräisesti. Elokuvana Morsian karkuteillä keikkuu jossakin keskinkertaisuuden alarajan alapuolella. Jos katsoja on hetkeä ennen Morsian karkuteillä -kokemustaan arkipäiväisen ahdistunut, saa elokuva muutenkin masentuneen mielen yhä alemmaksi. Niin ikävystyttävä se on.

ks. ensi-ilta