The Mexican kotikatsomo

Jerryllä (Brad Pitt) ei mene ihan putkeen. Nuorukainen on joutunut paiskimaan muutaman vuoden hämärähommia käräytettyään erään mafiakuninkaan vahingossa poliisille. Nyt kuitenkin tinki alkaa olla täynnä ja edessä on vihoviimeinen keikka, tarunhohtoisen pistoolin "Meksikolaisen" hakeminen, niin, no Meksikosta. Jerryn tyttöystävä Samantha (Julia Roberts) esittää haisevan vastalauseensa, mutta miehellä ei oikein ole vaihtoehtoja. Meksikossa Jerry sitten joutuukin moniin surkuhupaisiin tilanteisiin pistoolia metsästäessään. Myös Samantha joutuu tahollaan mafiosojen pelinappulaksi, kun hänet kaappaa kovaotteinen, mutta ensijärkytyksen jälkeen sympaattiseksi sukeutuva palkkatappaja (James Gandolfini). Taas seuraa "vauhtia ja tiukkoja tilanteita" rajan molemmin puolin.

The Mexicanin tarkoitus käy nopeasti selville. Elokuva on lähtökohdaltaan karski kaahaus- ja pyssynheiluttelukomedia, jonka ympäristönä toimii Meksiko, myyttisen Villin Lännen perillinen paikkana, jossa laki ja oikeus määrittyvät yhä sen mukaan, kuka vetää nopeimmin. Musiikkikin jäljittelee Ennio Morriconea. Keitokseen on lisätty autonpenkkifilosofiaa ja viiltävää parisuhdeanalyysia, kun Samantha pääsee tilittämään kaappaajalleen rakkauselämänsä varjopuolia. Toisin sanoen elokuva pyrkii antamaan jotain äijäelokuviin kyllästyneille naiskatsojillekin. Valitettavasti käy niin kuin usein käy: yrittäessään miellyttää kaikkia The Mexican ei miellytä ketään.

The Mexicanissa "Pretty Woman meets Joe Black", eli se on mittatilaustyö kahdelle hyväpalkkaiselle Hollywood-tähdelle, Julia Robertsille ja Brad Pittille. Kumpikin on todistanut aikaisemmilla töillään, että nätin tytön/pojan maineesta voi ponnistaa ihan hyväksi näyttelijäksi. Huonoja he eivät ole nytkään, ja Brad uskaltaa vaihteeksi olla lutuinen nolojen tilanteiden mies, jonka huonon onnen ketjureaktiolle ei voi kuin nauraa. Julialla voi taas seurata, kuinka ihanasti hänen otsasuonensa pullistuu herkistelykohtauksissa. Etukäteen on silti helppo arvata, että huomion varastaa James Gandolfini silkalla karismallaan. Hänelle on kuitenkin kirjoitettu elokuvan ainoa kiinnostava rooli. Veteraani Gene Hackman käy pistäytymässä loppupuolella.

Elokuvalla on hetkensä, kuten maagiseen aseeseen liittyvien tarinanpätkien kuvittaminen "vanhalla elokuvakameralla". Ylipitkä leffa ei kuitenkaan osaa päättää komedian ja melodraaman välillä, eikä se näin ollen juuri naurata, tunnekuohuttelusta puhumattakaan. Kyllä Helismaan Meksikon pikajunassakin on juoni parempi ja meno hulvattomampaa.