Rango valkokangas

Rangon ensiminuuteilla Johnny Deppin ääninäyttelemä neuroottinen lisko lentää moottoritiellä ulos terraariostaan, juttelee autonrenkaan halkaiseman vyötiäisen kanssa ja törmää ohimennen Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -elokuvan Raoul Dukeen, jota näyttelee Johnny Depp kuten kyseisessä elokuvassakin. Sitten lisko, joka myöhemmin omaksuu nimen Rango, lähtee vaeltamaan helvetillisen kuumalle aavikolle kaupunkia etsimään. Tästä jo selviää, ettei kyseessä ole tyypillinen lastenelokuva.

Mainostuksesta ja suomeksi dubatusta versiosta huolimatta voisi jopa väittää, ettei kyseessä ole lastenelokuva ollenkaan, vaikka toki se lapsillekin sopivaa katsottavaa on. Nuoremmat katsojat viehättyvät slapstick-huumorista ja vauhdikkaista kohtauksista. Vanhemmat taas huomaavat katsovansa omaperäistä ja eksistentialistista lännenelokuvaa, joka on visuaalisesti erittäin näyttävä ja jonka tekijät näyttävät tuntevan genren läpikotaisin. Tämä on elokuva, johon vanhemmat voivat raahata lapsensa mukanaan.

Rangon on ohjannut Gore Verbinski, jonka aiemmissakin elokuvissa on ollut vivahteita westerneistä. Käsikirjoittajana on muun muassa Gladiaattorin ja tulevan Bond-elokuvan kirjoittanut John Logan. Kummallakaan ei ole suoranaista kokemusta animaation tekemisestä, kuten ei myöskään Verbinskin työryhmällä, jonka hän otti mukaan projektiin.

Ehkä siksi Rango tuntuukin niin tuoreelta ja toimivalta, ja sitä katsoessa tuntee katsovansa ensisijaisesti lännenelokuvaa ja vasta sitten animaatiota. Pixarin tiukan koherenteista elokuvista se eroaa kuin yö ja päivä kaikkine rönsyineen. Siinä ei ole monia animaatioita riivaavia pakonomaisia populaarikulttuuriviittauksia ja alapäähuumoria.

Viittauksia lukemattomiin lännenelokuviin siinä kyllä on, elokuva on suorastaan kyllästetty visuaalisissa ja verbaalisissa viitteissä, ikonisissa maisemissa ja konventioissa. Mutta nämä eivät ole helppojen naurujen toivossa tehtyjä viittauksia vaan ne sijoittavat elokuvan osaksi lännenelokuvien jatkumoa ja kuljettavat tarinaa näppärästi eteenpäin. Muutamat asiat elokuvassa ovat parodiaa, kuten Clint Eastwoodin "Miestä vailla nimeä" mukaileva Lännen henki. Elokuva itsessään ei kuitenkaan ole parodiaa, vaan rakkaudenosoitus genrelle, hieman Villiä hurjemman lännen (1974) tapaan. Välillä tuttuuden tunne on suuri, mutta itsetietoisella elokuvalla on muutakin annettavaa kuin pelkät viitteet muihin elokuviin.

Tarinaltaan ja kerronnaltaan Rango on kunnianhimoinen. Aloituskohtauksessa opimme liskon kunnianhimoista näyttelijänä. Myöhemmin kameleontti omaksuu tietoisesti kovan lainvalvojan roolin ja käyttäytyy sen mukaan. Lopulta roolista luopuminen ja itsensä löytäminen nivoutuu osaksi Chinatownista lainattua juonta ja lännenelokuvien myyttistä laitaa. Neljättä seinää rikkoo kautta elokuvan tarinaa selostava mariachi-orkesteri. Välillä ollaan aika happoisissa tunnelmissa, kun Rangon houreunia näytetään. Ja elokuvan hahmothan ovat erämaan otuksia, kuten liskoja ja lintuja. Kokonaisuus on omintakeinen ja toimiva, ja kaikista viitteistä huolimatta elokuva seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Elokuvan valaistusta ja visuaalista ilmettä on ollut konsultoimassa tunnettu kuvaaja Roger Deakins. Vaikka en hänen kädenjälkeään voikaan vannoa tunnistavani, Rango on täynnä syvyyttä, tilan tuntua ja yksityiskohtia, joita en montaa kertaa muista animaatioissa nähneeni. Raja ”oikeiden” ja animaatioelokuvien välillä hämärtyy koko ajan. Efektispektaakkeleissa voi olla tuhansia animoituja otoksia mukana, ja animaatiot alkavat häkellyttää näyttävyydellään. Esimerkiksi ratsastuskohtaukset Monument Valleyssa eivät visuaalisessa mielessä muille elokuville häviä. Animaation tarjoamat mahdollisuudet tulevaisuudessa ovat huikeat.

Dubatun version olemassaoloa en käsitä, sillä kyllähän 10-vuotiaat osaavat jo lukea. Lisäksi dubbauksessa menettää Deppin ja muiden ääninäyttelijöiden laadukkaan työn, joka aksentteineen on oleellinen osa elokuvaa. Uskon kyllä että suomalainen dubbaus on laadukas kuten yleensä, mutta väistämättäkin se syö osan elokuvan tehosta.