Pirates of the Caribbean: mustan helmen kirous kotikatsomo

Jerry Bruckheimerin Disney-elokuva elvyttää rennolla kieli poskella -otteella merirosvoelokuvan mennyttä perinnettä pystyen paljon parempaan kuin Renny Harlin huumorintajuttomalla kalkkunallaan Kurkunleikkaajien saari (1995). Rutiiniohjaaja Gore Verbinskin kalman korea miekkojen kalistelu ja kanuunojen kumistelu ei ole mikään elokuvallinen helmi, mutta harmittomana fantasiaseikkailuna aivan mukiinmenevää viihdettä. Tosin on pakko myöntää, että ilman herroja Depp ja Rush elokuvasta ei olisi välttämättä paljoakaan myönteistä sanottavaa. Sen verran virtuoosimaisesti kaksi hienoa luonnenäyttelijää kelluttaa muuten ehkä uppoavaa laivaa.

Etenkin Johnny Depp vetää alituiseen nousuhumalaisen oloisena kapteeni Jack Sparrow’na herkullisen roolin menneitten merten rockstarana. Muhkean tupla-dvd-paketin kakkoslevyn laveissa lisukkeissa Depp kertoo halunneensa siirtää Keith Richardsin olemuksen piraattipaatin kannelle. Mutta suomalaista katsojaa huvittaa lähinnä se, että Deppin roolihahmo muistuttaa paljon enemmän erästä Hulkon Anttia. Rush taasen on kapinakapteeni Barbossana sen verran viheliäinen ilmestys ilman kuunvaloakin, että ansaitsee paikkansa elokuvahistorian konnagalleriassa täysin oikeutetusti. Orlando Bloom on amisviiksineenkin ihan jees, mutta ei pärjää näyttelijätyön karismaattisille raskassarjalaisille.

Elokuvahan on ottanut aiheensa ja nimensä Disneylandin samannimisestä teemapuistosta, jonka syntyä kakkoslevyllä myös valotetaan. Sinänsä kiinnostavaa, että merirosvojen karikatyyrit muistuttavat melkoisesti Disneyn piraattipuiston tekoepeleitä. Ja vaivaahan Pirates of the Caribbeanin teossa on nähty, kaikessa kun ei vieläkään pystytä turvautumaan armoitettuun digitaalitekniikkaan. Joka tapauksessa efektit ovat kokonaisuudessaan silmiä hivelevää työtä, jota kakkoslevyllä hartaasti hahmotetaan tavallisille kotikatsomoiden tuomaille.

Barbossan kuolemattomuuden kirouksella kuormitettu konnakööri on oikeasti huvittavan pelottavan näköinen hurja joukko keripukin kellertämine silmineen. Pieniinkin sivuosiin on onnistuneesti valittu nimettömiä mutta taitavia luonnenäyttelijöitä, jotka ottavat rosvon roolistaan kaiken ilon irti. Poikamainen innokkuus elokuvan tekemiseen on selvästi aistittavissa kakkoslevyn videopäiväkirjoista. Löytyy kakkoslevyn Below Deck -osiosta myös pinnallista mutta oman tiedontarpeensa hoitavaa sivistykettä oikean elämän merirosvoista ja kaappareista, joskin tällainen historisointi on hieman huvittavaa, kun elokuva on täyttä humppaviihdettä meren pohjalla käyskentelyineen kaikkineen.

Deppin ja kumppanien kummitusseikkailua olisi arvostanut mielellään enemmänkin ellei elokuva olisi ylipitkä. Muutaman turhan juonenvenkoilun olisi aivan hyvin voinut tiristää sapelilla pois. Nyt katsomisinto alkaa lerpahtaa loppua kohden, vaikka mitä tekisi. Vitsejä ja ympäri mennään yhteen tullaan -meininkiä venytetään liikaa. No, toivottavasti suunnitteilla olevassa jatko-osassa ymmärretään ottaa opiksi.